Kaksplus.fi

torstai 30. lokakuuta 2014

Uusia alkuja


Tänään suunnattiin bussilla kohti poikien päiväkotia. Koska heillä oli paikat tuolla niin he saavat siellä jatkaa mun päiväosastojakson ajan. Onpahan tuttu paikka ja tutut tädit. Vastaanotto oli lämmin. Olimme etuajassa sovitusta, joten päästiin osallistumaan aamupiiriin, Onni tosin seurasi sylistäni. Aamupiirin jälkeen pojatkin saivat maalata isänpäiväkortteja varten pohjat. En siis viitsi enempää paljastaa. Lähtiessä Einon ryhmä oli jo ulkona, joten käytiin moikkaamassa heitä pihalla. Paikalla oli Eikan lempitäti, he oikein halasivat kovasti nähdessään pitkästä aikaa. Tuli turvallinen olo, mukava viedä pojat maanantaiaamulla hoitoon kun tietää että siellä välitetään lapsista! 

Eilen tosiaan oli terapiapäivä ja poikien hoitoon tuli varmistus. Kaikki oli selvää ja eikös vaan tullut puhelu, että hakemassani Cittarissa olis töitä vuoden loppuun asti. Pasmat meni sekaisin ja kelasin asiaa päässäni, sovittiin että ilmoitan huomenna (tänään) miten päätän. No menin terapiaan ja oli sillä matkallakin jo selkiytynyt, etten mä ole työkuntoinen vaan nyt on aika hoitaa itseni kuntoon. Näin ne päätimme ja koska poikien hoitopaikka oli selvä, K ilmoitti asian päiväosastolle, josta mut toivotettiin tervetulleeksi maanantaina. Olo helpottui. Vaikka jännittää. Millasia ne muut on? Sopeudunko? Mut ainakin niitä erilaisia ryhmiä odotan innolla. 




Tänään oli uuden Kauppakeskus Puuvillan avajaispäivä. Olihan siellä pakko käydä kurkkaamassa. Mentiin sisään ja joo, ohan se iso. Sairaan iso! Käveltiin alakerta läpi, päämääränä oli Br-lelukauppa. Meillä on lauantaina lasten naamiaiset ja muistelin ainakin Skanssin Br:ssä olleen naamiaisasuja. Ja niin ne löytyikin. Eino on jo asiasta tienneenä toitottanut, että haluaa olla lepakkomie Batman ja mä olen Onnin nähnyt kurpitsana. Puvut löytyi kuin löytyikin ja käytiin hakemassa mehua Cittarista. Sieltä saikin tuon kivan lahjakassin. Aika naisellisia tuotteita, että mä tykkäsin. ;)
Nyt on enää herkkujen suunnittelu sekä toteutus ja kodin koristelu teeman mukaisesti. Ei mitään paljoa, mutta vähän seittiä ja jotain Einon valitsema luurankoketju ja hämiksiä. A on vapaalla ja nakitin hänet jo kuvaamaan pieniä hurjimuksia (tai söpöläisiä)! Toi kurpitsapuku on ihan ylisöpö! Eino tykästyi Batman-asuunsa enkä tiedä mahtaako sitä yöksikään saada pois päältä! 

Omat fiiliksetkin jo paremmat! Oon nyt saanu paremmin nukuttua yöllä. Vaikka väsyttääkin niin on kuitenkin enemmän levännyt olo ja fiilikset ei pääse niin kurjaksi tai hermot niin kireäksi. Ehkä tänään paistavalla auringollakin on tekemistä tähän fiilikseen. Nautin jokatapauksessa! 


Seuraa:




tiistai 28. lokakuuta 2014

"Ja pahimpia on aamut.."

Viime viikko oli jo helpompi jaksamisen kannalta. Eino oli viikonlopun mammalassa ja me Onnin kanssa käytiin anoppilassa lauantaina. Sunnuntaina oli järkkäämäni Tupperware-kutsut. Oli mukavaa ja vähän erilaista kun en tähän mennessä ole pitänyt muita kutsuja kuin Meandin. Leivoin pullaa ja niistä tuli hyviä ja kauniita, vaikka itse sanonkin!



Viime viikon tiistaina mentiin koko perhe vastaanotolle. Olen jo pidempään pyytänyt A:ta mukaan ja nyt oli sopivasti vapaapäivä kohdillaan. Käynti meni mukavasti, sai kuulla A:n ajatuksia masennuksestani ja oli helpottavaa kuulla toisen ajatuksia ja vastauksia kysymyksiin joita ei itse osaisi edes kysyä. Joskin edelleen vaikea uskoa, että toinen voisi jotain positiivista vielä nähdä tässä. Itse on jotenkin niin varma, että kaikki vielä leviää käsiin. Ehkä sitä vaan kaipaa vakuutteluja, ettei jää yksin selviytymään. Ja kaikki, mitä tapahtuu, on mun syytä (tai ei ole, siltä vaan tuntuu). Pelkään, että A ahdistuu, miten sitte tän perheen kävis. Mä en tajua, miten voi olla näin voimaton. Ja sitte se, että olossa on tapahtunut edistystä, oikeesti parempia fiiliksiä ollut jo paljon, silti en ole kaikissa voimissani. Tuntuu, että kaikki odottaa jotain ihmeparantumista. Että okei, nyt on lääkitys ja terapia, alkava osastojakso. Simsalabim ja olen terve. Mutta kun ei se mene niin. Tai ehkä mä jotenkin olen odottanut sellaista ja olen nyt pettynyt kun ei se menekään niin. Ja tiedän, ettei sen kuulukaan mennä niin. Niin paljon olisi ajatuksia tähänkin kirjoittaa, mutten vain saa kaikista kiinni.
Tänään on jo toinen huono päivä peräkkäin. Nää pari päivää kellojen siirron jälkeen oon ollut superväsynyt.
Eilen kuitenkin käveltiin kaupunkiin ja takas. Teki hyvää.
Nyt kun A nukkuu, niin me mennään käymään Siirin (A:n kummityttö) luona. Aurinkokin melkein paistaa!


Seuraa:








maanantai 20. lokakuuta 2014

Rasismista

Multa kaveri kysyi tänään, olenko rasisti. Lähes epäröimättä vastasin, etten ole. Mietin tätä asiaa enemmänkin. Nyt on uutisissa ja somessa puhuttanut koulukiusaaminen ja sen kitkeminen, miksikäs ei rasismikin joltain osin liippaa aihetta. Siinäkin kohteelle tulee pahamieli ja yksinäinen olo.

Olen nuorempana osoittanut rasistisia piirteitä ajattelumaailmassani. Ehkä se oli osalta katkeruutta ja osalta lapsellisuutta sekä porukkaan kuulumista. Tulevat tänne tekemään rikoksia ym. Mulle tosin siinä oli henkilökohtaista katkeruutta, kun yksi serkkuni on adoptoitu Etiopiasta. Ja sitä koki jäävänsä vähän niinkuin varjoon, kun toinen oli sopeutumassa ja oli siinä terveydellisiäkin ongelmia, sai yhteisiltä isovanhemmilta huomiota. Lapsellista, mutta silloin hyvin todellista. Kateuttakin se oli.

Nyt kun tätä maailmaa on katsonut myös äidin roolissa ja uutisten kautta, on oma näkemys muuttunut suvaitsevaisemmaksi ja  ymmärtävämmäksi. Olen ajatellut sitä toista näkökulmaa.
Miten ihminen on pakotettu lähtemään kaikesta mikä on hänelle tuttua ja turvallista. Ihminen, joka on menettänyt kodin, työn, ehkä perheenjäseniä, saapuu tänne kylmään Pohjolaan. Pelottavaahan se on. Ei edes ehkä tiedä missä kohtaa maailman kartastoa on maa, jonne heidät tuodaan. Mua ainakin pelottaisi, jos tänne iskisi sota ja joutuisimme jättämään kotimme ja kaiken rakkaan. Pakolaiseksi johonkin. Silloin sitä toivoisi, että kohtaisi ystävällisiä ihmisiä.
En tiedä milloin tai missä kohtaa se hälveni, mutta kun serkkuni, Eikan kummitäti alkoi seurustella ulkomaalaisen, tummaihoisen miehensä kanssa, ei asia minua hätkähdyttänyt. Ihanaa se on, rakkaus. Ja he ovat niin hyvännäköinen pariskunta, että harvoin näkee!

En ymmärrä mitä rasismilla ja rasistisilla sanoilla sekä teoilla yritetään saavuttaa? Itse en tuota aiempaa katkeruuttani ja kateuttani purkanut kehenkään tummaihoiseen, kunhan purnasin jollekin kaverille lähinnä. Ei kai se jonkun random-tyypin vika ole jos olen jollekin kateellinen ja katkera! Okei, aina sanotaan että tulevat tänne vievät naiset, työt ja tekevät rikoksia. Jaksan kyllä uskoa, ettei näiden laukojat ole naistaan menettäneet ulkomaailaiselle. Rikoksia tekee kaikki ihmisryhmien edustajat, ihonväristä riippumatta.

Kauheasti menee energiaa hukkaan tuollaiseen mikä ei johda mihinkään. Sitä vaan rypee siinä omassa ajattelutavassa eikä näe mitään muuta vaihtoehtoa ja satuttaa toista ihmistä. Ehkä mun oli niin helppo päästää siitä irti, kun se oli lähinnä vain pinnallista, ei syvälle piintynyt ajattelutapa tai jo lapsuudessa minuun juurrutettu. Kukin toki saa ajatella niinkuin ajattelee, kunhan ei satuta tai vahingoita muita. Mutta mä uskon että, jos ihminen vain HALUAISI hän pystyisi ajattelemaan toisin ja näkemään uuden puolen tässäkin asiassa. Mutta eivät kai hekään halua päästää irti tutusta ja turvallisesta ja kohdata tuntematonta, outoa asiaa, jos aina on tottunut elämään ennakkoluulojen ja pelon, tai mikä se sitten onkaan, johdattamana.

Tässä mun mielipide, kokemus ja näkemys rasismista. Oletko sinä rasisti?

Ainiin, näittekö jo tämän uutisen (klik)? Aika hienoa, eikö? Tehdään toisille hyvää, niin ehkä jälkipolville jäisi perinnöksi vähän parempi maailma.


Seuraa:


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Aikaista tai ei....

Mä aloin suunnitteleen pojille DIY-joulukalenteria. Ensin ajattelin, että ompelisin. Tarkemmin ajateltuani ja Googlea selattuani, muistin kaapin pohjalla lojuvat paperipussit.
Pussit ovat väriltään aika kaukana perinteisestä, mutta tykkään niiden väreistä ja siksak-raidoista niin ne saavat kelvata. Ja pojille värillä tuskin on mitään väliä! Ehkä joitain tarroja tai kuvia voisi käyttää jouluisemman ilmeen aikaansaamiseksi.


Taustaksi keksin jokin aika sitten hommaamani korkkitaulun.


Yllätyksiksi ajattelin nameja, purkkaa, tarroja, laulu-, runo- ja tehtäväkortteja sekä jotain legoukkoja ja muuta pientä. 
Menee omakin joulunodotus mukavasti sepitellessä jouluisia runoja! ;)

Onko teillä itsetehtyjä joulukalentereita? Linkittäkää omanne kommenttiin tai antakaa vaikka yllätysvinkkejä! :)



Seuraa:


perjantai 17. lokakuuta 2014

Syysaamun tunnelmia ja Vain Elämää-höpsähdys


Huurteisella nurmikolla välkkyy tuhat timanttia nousevan auringon kajossa.
Liikkumattomista puista tipahtelee lehtiä. Taivas on vapaa pilvistä.
Ilmassa tuntuu lähestyvän talven tuoksu.

Tämän aamun lukemat mittarissa -8 astetta. Eino ihan innostui ja kyseli sataako tänään lunta, joten nyt odotellaan pilviä, että sitä vois tulla! 
Tänään A menee taas töihin parin vapaan jälkeen ja mä aion linnoittautua katsomaan Vain Elämää, tänään tuskin tiheustetaan, vaikka luotan Samuliin. Ehkä hän on vaan niin hyvä, että itkettää. En tiedä mikä siinä Samulissa on. Oon tykännyt hänestä mukulasta asti ja kerran  olin kaverin luona krapulassa ja televisioista tuli joku ohjelma missä Samuli lauloi virsiä. Voi luoja mä vollasin, koska se oli niin ihana, että ihan sisintä kouraisi!

Nyt on syöty ja Onni on päiväunilla, sen jälkeen kaupungin kautta ystävän luo kyläilemään. A saa rauhassa sillä aikaa nukkua ennen yövuoroa.

Aurinkoista pakkaspäivää kaikille! 



Seuraa:


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Ajatusvääristymiä ja tutustuminen päiväosastoon


Eilen tiistaina pääsin tutustumaan päiväosastoon. Pojat oli mulla mukana ja ihan hyvillä fiiliksillä liikenteessä. Havahduin siihen olooni. En muista koska olisin viimeksi hymyillyt kaupungilla rattaita työnnellessä, ilman sen suurempaa syytä. Päässäkin tuntuu hiljaisemmalta. Ajatukset selkeämmiltä. Kummallinen olo, kun on tottunut vain siihen harmaaseen usvaan joka maailmaa on ympäröinyt. Tuntuu kuin vähän olisi vapautunut. Viime viikolla vielä muutamana päivänä ahdisti niin kovin, että otin lääkettä helpottaakseni oloa. Perjantaina oli työkkärikäynti ja Tiia (ihana ystävä, joka ottanut vastaan kaiken mitä täältä olen hänelle kirjoittanut <3) sai kilometriviestin olostani. Olo kuitenkin helpotti, kun pääsin sinne huoneeseen ja sain huomata ajatukseni vääriksi.



No mutta niin, sinne päiväosastolle.
Osasto on 12-paikkainen ja pääasiassa potilaat ovat masentuneita ja/tai ahdistuneita. Henkilökuntaa on lääkäristä toimintaterapeuttiin ja jokaiselle määräytyy hoitojakson alussa omahoitaja. Päiväosastolla ollaan 9-15 ja päivä koostuu erilaisista ryhmistä, sisältäen lounaan. Sain tämänhetkisen viikko-ohjelman ja se näyttää hyvältä. Eli kunhan pojille selviää päivähoitopaikka kun vuorohoitoa ei enää tarvita, niin pääsen varmasti aloittamaan hoitojakson. Noilla ryhmillä on kaikilla hoidollinen tarkoitus ja niihin on suotavaa osallistua (vaikkei toki ketään voi pakottaa). Tällä hetkellä tarjolla on liikuntaa, kuvataidetta, toimintaterapiaa, ahdistuksen hallintaa, vuorovaikutusta, kuntopiiriä ja rentoutusryhmä. Aamut alkaa kokoontumisella ja päättyvät päätösryhmään. Se vähän jännittää millasia ihmisiä siellä on ja miten sovin porukkaan. Neljänä päivänä viidestä on yli tunti vapaata oleskelua, mahtaakohan kukaan jutella. 


Kierrettiin vielä päiväosaston tilat läpi ja mukavalta paikalta se näytti. Ei mikään sairaalaosasto, vaan ihan perus liikerakennuksen huoneista kootut tilat. 
Pojat tosiaan oli mukana ja Onni nukkui tutustumisen ajan päiväunet. Eino oli todella rauhallisesti ja oli myös kiinnostunut paikasta. Jotkut ehkä ajattelee, että miten LAPSET vie tuollaiseen paikkaan, mutta me ei nähty ketään potilaista ja paikka ei näyttänyt tosiaan sen kummemmalta kuin vaikka jotkin kerhotilat. Ja on musta myös ihan kiva, että pojat (etenkin Eino) tietää mihin äiti menee päiviksi, koska äiti ei ole kerran töissä. 
Tutustumisen jälkeen oli aika sh-terapeutilleni (voisin kutsua häntä etunimen alkukirjaimella K). Alkuun olon kuulumiset ja hänkin kertoi huomaavansa, että suurin jännitys mun olemuksestani on kaikonnut. Eniten mieltäni kuitenkin helpotti, ilahdutti ja vähän itkettikin, kun K sanoi, miten ihanat pojat mulla on ja, ettei heistä kyllä huomaa, että äiti on masentunut, pojat silti hoidettu (vaikka jaksamisen äärirajoilla) hyvin ja heistä on huolehdittu ja heidän kanssa on oltu. Mun on edelleen vaikeaa ottaa positiivista palautetta vastaan, joten hymyilin vain väkinäisesti ja sopertelin että onpa helpottava kuulla. Sitä kun pelkää vaan mitä traumoja aiheuttan tällä masentuneella olemuksellani, vaikken tätä heihin pura muutoin kuin huonoina päivinä hermostumalla ihan turhistakin asioista. Pelkää ja melkein välillä uskoo olevansa huono äiti. 
Ohan tää ihan järjetöntä. Mistä tää kaikki negatiivisuus oikein pulppuaa? Onko tässä nyt masennus, jonka takia olen negatiivinen vai negatiivisuus, joka on mut masentanut? Varmaan molempia ja elän oravanpyörässä. 
Mutta positiivista on, että näinkin nopeasti on Voxran aloituksesta (lauantaina tulee kolme viikkoa) huomattavissa muutosta parempaan. Citalopramin kanssa meni paljon pidempään, joten en uskaltanut kovin toiveikkaana olla. Lääkityksestä puheenollen, sitä K harmitteli, että tän masennuksen kanssa on menty näin pitkään! Jos olisin aikuistenvastaanotolta jo saanut lähetteen tuonne, niin apu olisi tehonnut nopeampaa. Entä jos en alkukesästä olisi mennyt sen kätilön puheille äitipolilla, josta sain lähetteen mt-keskukseen? En halua edes ajatella. 
Kaikella on tarkoitus ja näillä mennään, edelleen. Eilen ja tänään on ollut ihan hyvä päivä! 




tiistai 14. lokakuuta 2014

Pieni sisustuspostaus: keittiö ja olohuone





Keittiö sai uuden kapan.  Ihastuin kuvioon ja väreihin heti kun ne näin Hemtexissä. Siellä kun on muuttoalennus käynnissä, niin... Lopun tiedättekin jo. 
Keittiö on ihan kiva, mutta pahasti twistiä vailla. Tykkään siitä, mutta "se jokin" puuttuu. Se jokin, mikä tekee siitä MUN keittiön. 
Olkkari on huoneista eniten valmis. Viilaamista kaipaa, mutta täällä suurin osa päivästä kuluu kun leikit ne vaeltaa tänne. 
Yksi mitä haluan olohuoneeseemme on isompi matto. Ikean Stockholm on yksi suosikeista mutta monta muutakin vaihtoehtoa on tullut vastaan netissä surffaillessa. Ehkä se on se vaihtoehtojen paljous, kun tekee näistä tekstiiliasioista niin vaikeita? Vasemmasta reunasta puuttuu myös verho. Tuo nykyinenkin tuntuu turhan raskaalta, vaikka kuvio ja värit on just passelit. Niitä oikeita vaan ei ole vielä tullut vastaan, joten näillä eväillä mennään. 

Olisko teillä lukijoilla ehdotuksia, vinkkejä, jotain? 



Uudet tuikkukipot otin heti käyttöön, luomaan tunnelmaa pimeään syysiltaan. Nyt blogeja lueskellen ja telkkaria katsellen kohti nukkumaanmenoaikaa. Palataan huomenna ja kuulostellaan kuinka mutsin mieli voi.


Seuraa meitä Facebookissa ja Instassa.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Saan kai jo fiilistellä, saanhan?

Syyskuun viimeisenä päivänä käytiin kaupungilla. Silloin tein ekat bongaukset joulujutuista. Anttilassa oli punaista ja sinistä, lyhtyjä, jouluvaloja, Suomalaisessa kirjakaupassa ensimmäinen jouluhylly ja Sinooperissa oikein kunnon pöytä täynnä erilaisia askartelutarvikkeita joulukortteja varten. Ihan innostuin ja oli pakko joitain korttitarvikkeita jo ostaa. Osa korteista on jo tehtykin.
Joulu on ihanaa aikaa ja lasten myötä jouluinnostukseni ei ainakaan ole laantunut. Olen jo kaivanut joululehtikansion ja selaillut kuvia. Pakastimessa on piparitaikinaa, ehkä tässä lähipäivinä jo tuoksutellaan ensimmäiset piparintuoksut ;)

Vielä kun saataisiin lunta maahan. 

Anttila

 Suomalainen kirjakauppa

Sinooperi Homestore



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.

torstai 9. lokakuuta 2014

Uusia tuulia ja valoa tunnelin päässä


Kuten jotkut ovat jo huomanneet blogin on eilisestä asti löytänyt listattuna Kaksplussan blogiyhteisöstä! Tiistaina uudistus julkistettiin ja hetken tutustuttuani, päätin klikata "Hae mukaan"-painiketta. Sain vastauksen tervetulotoivotuksen muodossa.
Käytännössä mikään ei muutu, olen itsenäinen bloggaaja kuten tähänkin asti ja saan pitää tämän ihan omanlaisenani.
Ulkoasua tässä samassa hötäkässä muutin, tosin se kaipaa viilailua vieläkin. En tiennyt olevani visuaalisesti näin vaativa!

Voisin vähän kertoa meistä jos ja kun uusia lukijoita löytää tiensä tänne.
Eli olen 28-vuotias kahden pojan äiti ja yhden miehen nainen. Äidiksi tulin 2010 toukokuussa, kun salatun raskauden jälkeen synnytin pienen pojan ja adoptioajatuksista luopuneena siirryin vauvan luo. Olin yksinhuoltaja ensimmäiset 1½ vuotta. Meistä tehtiin silloin 2010 syksyllä Kaksplus-lehteen juttukin "Sittenkin äidiksi". Juttu löytyy numerosta 12/2010. No A tuli tapaamaan Einoa 2011 jouluna ja niin kävi, että pian palattiin yhteen. Aloin odottaa Onnia ja muutimme Poriin 2012 syksyllä. Ei ollut helppo syksy se. Pappani nukkui pois ja meille tuli A:n kanssa kriisi. Kävimme parisuhdeterapiassa. Onni syntyi ja meistä tuli nelihenkinen perhe. Vuosi sitten hakeuduin neuvolan kautta aikuisten vastaanotolle ja äitiryhmään. Synnytyksen jälkeinen masennus tuli diagnoosiksi. Keväällä muutettiin isompaan asuntoon ja kesän olin kaupassa kesätöissä. Nyt loppukesästä olen ollut mielenterveyskeskuksen asiakkaana, käyn terapiassa ja mahdollisesti aloitan siellä päiväosastolla hoitojakson.
Eino on nyt neljä ja opettelee kovasti lukemaan, joitain sanoja lukee jo. Tykkää Lego Chimoista ja ulkoilusta. Onni on meidän naurusuu. tykkää autoista ja matkii sekä seuraa isoveljeään alituiseen. Tänne blogiin kirjoittelen meidän arjesta ja kuulumisista, aika laajassa skaalassa.
Tässä tämä pähkinänkuoressa!
Tästä voit kurkata mistä kaikki alkoi

Viikko on mennyt vaihtelevasti. Ulos on lähdetty sen vähintään kerran päivässä ja muuten otettu rennosti. Koittanut antaa itelleni luvan vaan olla ja levätä. Koittaa olla syyllistymättä jos ne lelut nyt sattuukin tuossa matolla lojumaan. Pojilla kuitenkin on ruokaa, puhtaat vaatteet ja katto pään päällä. Siivotaan sitten yhdessä ennen nukkumaanmenoa. Tänään tosin on siivouskalenteriin merkattu siivouspäivä. Ja ihan sopivasti sillä huomenna kylään tulee kummipoikani, ihana nähdä pitkästä aikaa. Ajattelin myös leipoa jotain hyvää, ehkä pieni kakku?

On muuten hiton vaikeaa olla masentunut ja äiti, masentunut äiti. Niin paljon luo itselleen paineita, jopa hieman turhistakin asioista. Kuitenkin haluaa olla hyvä äiti lapsilleen. Sitten sitä onkin tilassa kun mikään ei tunnu miltään. Lapset pitää sut pinnalla, mutta muuten olet syvällä suossa.
Tiedät järjelläsi, ettet voi tälle mitään, aivot nyt ei toimi kuten kuuluu ja silti sorrut syyllistämään itseäsi ja arvostelemaan omaa äitiyttäsi ja kykyjä toimia luotettavana vanhempana.
Pitäisi vain muistaa, että ollaan voitonpuolella kun olen hakenut apua, että tämä helpottuu, ellei päiväpäivältä niin ehkä viikko viikolta.
Muistaa, että tämä pahin aika on vain murto-osa siitä mitä on jo takana ja mitä meillä on vielä edessä. Valon häivähdys siintää pitkän pimeän tunnelin päässä.
Kaukana, mutta lähempänä kuin viime viikolla.


Nyt kahvinkeittoon, kun tänne on laskeutunut rauha ja hiljaisuus, hetkeksi.


tiistai 7. lokakuuta 2014

Ruskaretki




















Tältä näyttää meidän lähiympäristön ruska tänä syksynä. Harmi vain kun ei tuota väriloistoa saa tyystin samanlaisena ikuistettua kuviin, kuin luonnossa jopa pilvisenä päivänä!





sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Äidin masennus

Nyt on kulunut viikko uuden lääkkeen aloituksesta (nyt siis Citalopram 40mg ja Voxra 150mg, lisäksi kohtauslääke paniikkikohtauksiin Opamox) ja sivuoireita on ollut jonkunverran. Ne ovat olleet kuitenkin siedettäviä, ei mitenkään rajoittavia ainakaan. Suuta on kuivannut, levoton olo, iltapäivällä iskevä huono olo sekä taustalla tuntuva lievä päänsärky. Ärtymys on ollut ainut selvästi häiritsevin oire, mutta sekin osittain oli PMS:ää ja on nyt lieventynyt. Aina herätessä kun avaan silmät, vaikka väsyttäisi, on vireystila ollut korkeampi. Hoitajani sanoi keskiviikkona, että on hyvä kun on oireita, tiedetään lääkkeen purevan. Olojen pitäisi muutamassa viikossa hellittää.
Olen potenut huonoa omatuntoa (niinkuin aina ja kaikesta) tuosta ärtymyksestä. Välillä en ole kestänyt yhtään ylimääräistä häsläämistä. On myös tuntunut, ettei huonoimpina hetkinä ole poikiin mitään otetta! Että olen menettänyt kykyni laittaa rajat ja oma turhautuminen purkautuu äänen korotuksena joka taas ei auta tilannetta. Puhuin tästäkin keskiviikkona ja kuulemma lapset käyttävät sumeilematta hyväksi tilanteet, jolloin vanhempi ei ole vahvimmillaan. Ollaankin nyt neuvojen mukaan käyty ulkona päivittäin vaikka vain kävelemässä. Sisällä seinät ovat vastassa kaikilla ja tunnen itseni rauhallisemmaksi ulkona. Jotenkin kaikki tuntemukset ym. voimistuu kun neljä seinää ovat rajoittamassa.


Tiistaina on seuraava aika ja sitä ennen käyn tutustumassa päiväosastoon. Keskiviikkona jo pääsin katsomaan tiloja ja nyt sitten ihan henkilökuntaan sekä tarkemmin toimintaan. Taideterapiaa ja muita ryhmiä siellä on ja vapaata olemista, yksilökeskusteluja. 
Tuossa jokuaika takaperin vielä koin, että saisin apua hakeutumalla sairaalaan, mutta ehkä tämä päiväosasto olis sellanen hyvä ratkaisu.
Oma suhtautuminen masennukseeni  on pyörinyt aikalailla siinä mitä muut ajattelee ja mikä on yleinen asenne masennusta ja masentuneita kohtaan. Kovin usein meitä pidetään vain laiskoina, ryhdittöminä. "Koita nyt vaan piristyä!" Kun se olisikin niin yksinkertaista ja helppoa! Voi miten toivon, että se olisi. Vaan ei. Hidasta ja hapuilevaa. Varovaista. 
Kovasti tästä sairaudestani koen syyllisyyttä. Kukaan ei suoraan ääneen ole sanonut, että olisin laiska. Mutta tuntui kuin sanattomasti sellaista viestisi niin A kuin moni muukin läheinen. Mutta vihdoin kirjoiteltuani äitini kanssa, tuntui kuin nyt mulla olis lupa olla mikä olen. Hoitaa masennus perinpohjin. Tuntui hyvältä, että vihdoin yksi rakkaista ymmärtää mitä tämä on! Syyllisyys ei tunnu enää niin painostavalta. Yritän olla ylpeä avun hakemisesta ja sen vastaanottamisesta. Ei se ole niin helpoa myöntää itselleen ettei pysty edes arkisia asioita hoitamaan. Että ulkona on helpointa hengittää. Että en haluaisi muuta kuin nukkua ja kadota koko maailmalta. Että tunnen olevani huonoin äiti. Edelleen tunnen noita tunteita, mutta jo nyt ne on helpompia kestää. Vielä pitäisi oppia sanomaan A:lle olojen iskiessä voimakkaimmin, eikä aina vaan koittaa lykätä niitä pois ja peitellä, ne vain lisää ahdistusta. Mutta sitä kohti ja pois niistä. Hitaasti. Varovaisesti.

Tänään siivosin keittiön ja pyyhin peileistä ja ikkunoista tahrat, sekä imuroin. Jollain tapaa on ollut väsynyt/nuutunut olo, mutta jotain jo sain irti itsestäni. Olen myös ollut paljon enemmän lattialla, läsnä pojille sekä tietty A:lle.

Tällaista sunnuntaipäivän ajatusvirtaa. Ehkä joku löytää tämän ja huomaa, ettei ole ainut!









Mukavaa syyspäivää!




Seuraa meitä FacebookissaInstagramissa sekä Pinterestissä. Blogi löytyy nyt myös KidSpot.fi - ja bubblare.fi-sivustoilta.



LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...