Kaksplus.fi

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Masentunut äiti

Olen täällä aiemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta ajattelin nyt vähän syvällisemmin, lähinnä itselleni, avata aiheetta.

Monet ihmiset sitä ihmettelee, miten muuten niin onnelliselta vaikuttava onkin masentunut. Mä olen onnellinen ja kiitollinen joka päivä. Ihmettelen miten A ainakin jaksaa ja tukee. Ettei mua ole jätetty oman onneni nojaan, vaikka sitä pelkään, joka päivä. Ilman järjellistä selitystä. Tai no varmasti Onnin raskausajan kriisit ovat suuri syy, niitä en nyt ole valmis tässä avaamaan, koska se koskettaa muitakin ihmisiä.
Nyt voidaan puhua pitkittyneestä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Pelkät lääkkeet ei todellakaan auta, vaan kyllä huomaa kun ei huhtikuun jälkeen ole päässyt asioista puhumaan ammattilaiselle. Eilen kävin lääkärissä asian tiimoilta mielenterveyskeskuksessa. BDI:n pisteet oli taas noussut, joten lääkitystä fiksattiin sekä paperini laitetaan eteenpäin työryhmälle ja saan oman terapiakoulutetun sairaanhoitajan. Lähete labraan myös pistettiin. Olo on helpottunut! Jospa saisin ajatuslukkoni ja mieleni kuntoon!




A ja pojat pitää mut maan pinnalla. Heidän kanssa ollessa ja touhutessa pysyy jalat maassa ja mieli muualla omista solmuista. Sama vaikutus on tuolla työllä. Yksin jäädessä taas kaikki tunteet vapautuu. Päällimmäisenä tunne riittämättömyydestä ja huonommuudesta, epäonnistumisesta äitinä ja ihmisenä. Itsetunto-ongelmat on mua vaivanneet niin kauan kuin muistan. A:n nyt ollessa lomalla kotona poikien kanssa, hän on hoitanut kodin ja muut, luonnollisesti, mutta silti kokoajan jäytää tunne takaraivossa etten tee riittävästi, etten kiitä riittävästi, miksei se pyydä mua tekemään enemmän, ahdistuuko se nyt itse? Arvostan ja rakastan tuota miestä, missä olisinkaan ilman. Ystävät myös, lähellä ja kaukana, etenkin kaukana. Sukulaiset. Ovat ymmärrettävästi huolissaan, mutta tunnen siitäkin sitten syyllisyyttä, että heille tämän kautta aiheutan omien murheittensa päälle lisää kannettavaa! En voi tälle ilman apua mitään, apua olen hakenut ja sitä saan, kyllä tästä vielä voimistun. Kun tämä on ohi, olen kasvanut ja oppinut itsestäni taas enemmän, jatkan vahvempana elämää ja osaan toivottavasti arvostaa itseäni enemmän.

google kuvahaku

Masennus, etenkin äitien masennus, on vielä hyvinkin vaiettu asia, josta pitäisi kyllä enemmän puhua. Tämän postauksen nyt kirjoitin lähinnä itselleni, tällaista ajatusten virtaa. En tie avaako tämä mitään enempää kellekään, mutta helpottaa puhua tästä avoimemmin eikä vain mainintoina sivulauseessa muiden kuulumisten joukossa.

Onko lukijoiden joukossa niitä, jotka ovat tai ovat olleet masentuneita eli vertaistukea? Ajatuksia masennuksesta?


Seuraa meitä FacebookissaInstagramissa sekä Pinterestissä. Blogi löytyy nyt myös KidSpot.fi - ja bubblare.fi-sivustoilta.

4 kommenttia:

  1. Tsemppiä! ❤️ älä epäröi, olet varmasti ihan paras äiti pojille! ❤️

    VastaaPoista
  2. Silloin, kun uskaltaa jo avoimesti kertoa masennuksestaan ja on hakenut apua, on jo toipumisen tiellä! Tsemppiä sinne - masennus on sairaus ja olisimmepa yllättyneitä, jos tietäisimme, kuinka moni sitä sairastaa♥

    VastaaPoista
  3. Mä olen todella onnellinen, miten sinä puhut rakkaudestasi. Sinulla on nyt siellä mies, jonka kanssa on hyvä selvitellä omaa päät, hakea apua, olla vähän heikko, silti aika vahva.

    Voimia, aurinkoa ja aurinkoisia ajatuksia toivottelen sinulle ihana U ♥ Itse en ole henkilökohtaisesti kokenut masennusta, mutta lähipiirissä on muutama, joiden kanssa asiaa on käyty runsaasti läpi. On tervehdytty, on haettu vauhtia ruohonjuuritasolta, on menty joka tapauksessa eteenpäin - itketty joskus yhdessäkin. Valoa on tunnelin päässä, ihan varmasti. Masennus, tosiaan etenkin äitien masennus, kuten totesitkin, on kovin vaiettu asia ja neuvolassakin se tunnutaan taputeltavan vaan sileäksi. Onneksi sinä et taputtele sitä maton alle vaan otit härkää sarvista. Tässä käy vielä hyvin ♥

    VastaaPoista
  4. Voin samastua kirjoitukseesi. Nuorimmaisen lapsen synnyttyä ja sosiaalisen paineen pitämänä menin kolme vuotta sumussa eteenpäin, jostain sain aina virtaa ja ajattelin että kyllä se siitä. Pahin aika alkoi kun palasin töihin nuorimmaisen ollessa 1 vuotias, työ, valvominen, sosiaalinen paine teki minusta haamun. Kaikki läheiseni vaan yrittivät tsempata kun tiesin itse että olen lopussa, mutta kukaan ei tarjonnut apuja koska sanoin että pärjään.
    Viime syksynä kävin töissä aikamoisen katastrofin läpi ja siinä tajusin että nyt riittää, olin kolme kuukautta sairaslomalla ja sen jälkeen siirryin tekemään 6h työaikaa. Ja ei elämä vieläkään helppoa ole, mutta pystyn taas nauttimaan elämän pienistä asioista

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♥

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...