Kaksplus.fi

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Tästä kaikki alkoi.

Syy miksi alan kirjoittaa tätä vasta nyt on, etten tiennyt kuinka aloittaa. En tuntenut itseäni, en ajatellut, kuin vauvaani ja hänen hoitamistaan. En ajatellut, että tästäpä minä kirjoitan koska nyt tuntuu siltä.
Nyt kun vauvani on jo isompi ja olen saanut kasvaa hänen mukanaan, jopa löytänyt äitiy­destäni osan minua itseäni, koen pystyväni kirjoittamaan. Nyt näen asiat, ajatukseni, tunte­mukseni selkeämmin.
Raskaudesta kerroin silloiselle poikaystävälleni, kun syyskuun -09 kuukautisia ei kuulunut. Tiesin heti, että olen raskaana. En edes tehnyt testiä. Viikko sen jälkeen, maa­nantaina 5.10. hän soitti ja jätti minut. Jätti minut yksin ensimmäisillä viikoillani raskaana. Suutuin hänelle puhelimessa, ”Teenkö mä nyt abortin, en halua. Miten sä voit jättää mut? MIKSI?” Eikä se vastannut. Myöhemmin ilmoitin tehneeni abortin, syystä, jota en vieläkään tiedä. En tehnyt sitä, päässäni jyskytti ajatus adoptioon antamisesta, en halunnut tehdä aborttia. Ajattelin tilannettani usein, jättäen sen sitten taas mielestäni pois. Mietin, että jos minulla olisi oma asunto, voisin pitää hänet itselläni. En kuitenkaan osannut hakea apua, en edes tiennyt mistä olisin sitä saa­nut. Pelkäsin, että minut tuomittaisiin ajatuksistani sekä siitä, että olen raskaana yksin, että lap­sen isä jätti, että minulla ei ole asuntoa. Toisaalta ajatus­kin siitä, että minua alettaisiin sää­liä pelotti myös. Ahdisti ajatus kuinka ympärilläni alettai­siin siunata ja varjella ja herranju­mala, mitä nyt tehdään, miten sä pärjäät. Siksi työn­sin asian kauemmas mielessäni, kuiten­kin päästäen sen välillä pintaan. Kävin ulkona ystä­vien kanssa. Luulevat edelleen, että olin humaltuneena, kun todellisuudessa en juonut mi­tään alkoholipitoista. Kaikki, mitä edes yri­tin niellä lensi kaaressa ulos. Opin, että mikäs sii­nä tölkki kädessä hilluessa, kun muut hu­malaltaan eivät asian oikeaa laitaa tajua. Äitini usein ihmetteli, kun olin niiden iltojen jälkeen aikaisin pystyssä, potematta krapulaa. Vain väsy­nyt. Olin erittäin pahoinvointinen ja päänsärkyinen raskauden alkuun loka-mar­raskuussa 2009. Tuskin pystyin syömään mi­tään. Onneksi se helpotti ja pystyin jatkaa nor­maalia elä­mää. Söin paljon hedelmiä ja rai­kasta kylmää ruokaa.
Kukaan ei tiennyt, että olen raskaana, että minussa kasvaa ihminen. En käynyt neuvolas­sa. Olen kiitollinen sairaalan henkilökunnalle siitä, ettei minua missään kohtaa alettu syyl­listämään tai moralisoimaan. Päin vastoin tukivat, samalla rohkaisten oikeaan suuntaan. Näkivät lävitseni, etten halua adoptiota sydämestäni ja painostamatta ohjasivat minua kas­vamaan äidiksi pienelle pojalleni.
Minusta syntyi äiti 13.05.2010 klo 10:15 helatorstain aamupäivällä pienelle pojalle. Hän näytti aivan ET:ltä, otsa kurtussa ja parkaisu oli miehekäs. Hän oli pieni ja laiha, pituutta 51cm, painoa vaivaiset 2 790 grammaa. Täydellinen 10/10/10 pisteen poika. <3
En tuntenut juuri mitään. Kipu oli kadonnut, mutta edelleen olin turvassa kuplan sisällä. Pää oli pyörällä, kysyin ”kumpi sieltä tuli” vaikka tiesin sen olevan turhaa, kätilö käänsi vauvaa niin, että näin pienet kassit jalkojen välissä. ”Mä tiesin” sanoin ja lojahdin selälleni. Nyt tätä kirjoittaessani, muistin, että synnytin vauvan energianlähteen, joka neuvolakortin­liitteen mukaan oli täydellinen. Kätilö kehui vatsalihaksiani, kun istukka ei meinannut tulla ulos. Olisin halunnut nähdä sen, mutta kätilö ei antanut. Sitten vauva annettiin rinnalleni, otin hänet, halusin nähdä hänet viimeisen kerran. Siinä kohtaa vielä ajattelin, etten näe lasta enää koskaan, että hän saa varmasti ehjän ja tasapainoisen perheen. Hoitaja otti meistä kuvan kännykälläni ja halasi minua, sanoi toivovansa, että minä vielä kerron äidille­ni, ehkä jopa muutan mieleni. Se oli liikuttavaa, mutta vieläkään en tuntenut mitään. Hoita­ja vei lapsen mukanaan. Kävin suihkussa ja mietin, että siinäkö se nyt oli. Se suuri ja mul­listava synnytys, ohi noin vain. Kohta minut kärrättiin osastolle, jossa oli äitejä vielä vauvat mahassaan, kun pääsin syömään. Jotain heräsi minussa. Päivä salissa odottavien äitien kummastu­neet katseet viestivät ”sinä täällä ilman lasta”.. Itkin huoneessani. Olin saanut lääkkeen, joka estää maidon nousun rintoihin. Illalla kahdeksan aikoihin kävin katsomassa poikaa. Se oli ihmeellistä, saimme olla kahden. Syötin hänet pullolla. Tutti peitti puolet naamasta ja hän oli niin ruttuinen. Omassa huoneessani ajattelin poikaa ja millaisessa perheessä hän eläisi. En tietäisi hä­nestä mitään. Itkin. Yöllä pyysin yököltä lääkettä nukahtamiseen. Jutte­limme hetken. Nu­kahdin.
Seuraavana päivänä kävin taas katsomassa poikaa. Hän tuntui sylissäni hyvältä. Tapasin sosiaalityöntekijät ja puhuimme adoptiosta ja keskusteluissa painotettiin harkinta-aikaa, sekä mahdollisuutta saada startti Ensikodista. Olin ihan pihalla koko ajan. Pää tuntui höt­töiseltä. Pyysin saada käydä kotona hakemassa lisää vaatteita. Kävin kotona, kerroin ystä­välleni, että olen synnyttänyt pojan. Se tuli shokkina, tottakai. Siitä lähti muutos. En halua luopua lapsestani, pojastani. Sairaalaan palattuani, pyysin päästä katsomaan Einoa. Huo­masin, että olin ikävöinyt häntä. Kovasti. Huoneessani itkin ajatellessani, että lapsi ei olisi­kaan luonani myöhemmin. Viestittelin ystäväni kanssa ja puhuimme puhelimessa. Pyysin yökön paikal­le, juttelimme pitkään. Hän ehdotti, että kokeilisin Einon kanssa vierihoitoa seuraavana päivänä, joka oli lauantai 15.5.2010. Sain lääkettä ja nukahdin.
Aamulla sanoin hoitajalle, että tahdon Einon kanssa samalle osastolle. Asiaa alettiin hoitaa ja pian minua jo kärrättiin Einon luokse. Toivottelivat hyvät jatkot. Siitä se lähti, iltapäivällä ystäväni perheineen tuli käymään. Meitä itketti.
Eino söi ahnaasti pullosta, hotki. Olin ennenkin hoitanut lapsia, mutta oman lapsen kanssa ihan hukassa, kuinka sitä pientä ihmistä käsitellään. Toinen on aivan avuton ja itsekin tun­tee olevansa vähintään yhtä avuton. Huoneessa oli samaan aikaan toinen äiti, joka pääsi jo samana päivänä kotiin. Jäin kahdestaan vauvan kanssa.
Maanantaina ystäväni ilmoitti äidilleni uutisen. Äiti ilmoitti, että hän arvelikin tällaista, mutta shokkina se tuli. Kaikille. Ilmoitin sosiaalityöntekijälle, että haluan keskeyttää adoption ja että meille katsotaan paikka Ensikodista. Onneksi sellainen hoitui, juuri vapautui yksi.
Meitä käytiin katsomassa. Äiti ja isä, mammani ja samainen ystäväni, jonka kanssa kävim­me pihalla haukkaamasssa toukokuun helteistä ilmaa. Huone oli tukahduttavan kuuma.
Vierihoidossa meistä kasvoi Einon kanssa yhtenäiset. Minä ja vauva, meidän perhe. Minun perheeni. Me kuulumme yhteen, meitä ei voi mikään erottaa. Harmitti, ja välillä vieläkin, et­ten voinut imettää. Eräs kätilö sanoi hyvin, että siitä mistä vauva ei tiedä, ei hän sitä osaa ikävöidä­kään. Syyllisyys ajatuksistani raskauden aikana painoi mieltäni ja painaa edelleen, mutta olen antanut itselleni anteeksi ja sehän on tärkeintä, ettei itse tuomitse itseään.

Kotiuduimme Turun Ensikotiin 20.5.2010. Sieltä tultiin meitä hakemaan. Minua jännitti, oli­sin halunnut jäädä turvalliseen sairaalaan. Kuinka minä muka pärjäisin, onneksi siellä on apua 24/7 tarjolla. Mietin myös, että tutustunkohan yhteenkään muuhun äitiin.
Huoneemme oli pienenpieni yksiö. Siellä oli tiskiallas omassa tilassaan astiakaappeineen. Erittäin pieni vessa suihkuineen. Isomassa tilassa oli kahden hengen pöytä, lipasto, sänky, pinnasänky ja hoitotaso, sekä vaatekaapit. Vessan edustalla seinässä oli naulakko, johon kerran löin pääni, mennessäni vessaan, niin kovin, että tipahdin lattialle. Pelästyin, mitä jos olisin pyörtynyt, kuka olisi huomannut, miten Einolle olisi käynyt. Pysähdyin taas. Elimme Ensikodissa kol­me kuukautta. Siinä välissä tein tehtäviä: verkostokarttaa, omaa vanhem­muutta arvioivia tehtäviä, itseensä tutustumista äitinä ja vanhempana. Se oli erittäin voi­mauttavaa. Minulla oli ihanat omahoitajat. Meillä myös oli ohjelmaa, mm. retki Linnanmäel­le, Kuralankylämäel­le ja ratsastustunti. Tutustuin toiseen yhäitiin ja olemme edelleen kave­reita. Kävin psykolo­gilla kaksi kertaa, sen jälkeen koin sen turhaksi. Sairaalassa meitä jo kävi katsomassa Lasten psykiatriselta Vavu (varhainenvuorovaikutus)-työntekijää ja kävim­me läpi henkisen puolen asioita ja tärkeimpänä sitä, miten minun ja Einon välinen vuoro­vaikutus toimii. He kävivät vielä Ensikodissa kaksi kertaa, sen jälkeen yhdessä sovimme, ettei tarvetta ole.

Omaan kotiin muutimme elokuun puolessa välissä. Se vasta jännittikin. Saimme ihanan valoisan ja tilavan kaksion hissillisen kerrostalon toiseksi ylimmäisestä eli seitsemännestä kerroksesta. Lasitettu parveke ja keittiö, jossa mahtuu jotain tekemäänkin. Alussa meillä kävi perhetyöntekijä, ne loppuivat, kun aloitimme kiinteässä perheryhmässä Perhetuvalla. Eihän minulla mitään ongelmaa ole, lähinnä seurattiin, miten arki lähtee pyörimään. 
 
Äidinvaisto ja -rakkaus. En ollut ymmärtänyt, mitä se on... En ennen kuin aloin huolestua, ”hengittääkö se, miksei se nuku jo, miksi se nukkuu vieläkin, jne.” En ennen kuin se pieni nyssykkä alkoi pitää ääniä, hymyillä, tuijotella suurilla silmillään. Asiaan kuuluu myös nega­tiiviset tunteet, niitä pelästyin kun ne tulivat ekan kerran. Minulle vakuutettiin, että se on normaalia, kunhan ne pysyvät hallinnassani.
Kahdeksan kuukautta olen saanut tutustua tuohon pieneen ihmiseen. Kahdeksan kuukaut­ta suurta tunnetta, avuttomuutta, väsymystä, rakkautta. Yöheräämisiä, uusia taitoja, kasva­misen ihmettä. Kysymyksiä, vastauksia, horjumista, murhetta, tukea, jaloilleen nousua. Märkiä pusuja, hymyjä, nauruja. Mutta ennenkaikkea rakkautta.
Äitiys ei tunne armoa, eikä sitä anneta. Elämä pyörii vain sen sisällä, ei muista mitä on lu­vannut kenellekin, unohtaa aivan KAIKEN. Paitsi lapsen. Ne kaikki hormonimyllerrykset, hiusten lähdöt, iltaitkun turhautumat, ei voi käsittää, miten luonto on näin hienosti tehnyt, että äiti omistautuisi lapselleen. Oman kehon tuntemus ja hallinta on hukassa, sen sai huo­mata kun ennen niin rytmitajuisena menin jumppaan, enkä ymmärtänyt askelsarjoja, en pysynyt rytmissä, tasapainosta puhumattakaan!
Siihen päälle vielä se tunne, että mä en saisi valittaa tai tuntea väsymystä, koska tämä on minun valintani, olla lapsen kanssa kaksin yksin. Niinhän se ei ole, minulla on siihen täysin samat oikeudet, kuin isällisilläkin perheillä. Yksin minä nukun yöni pätkissä, ei ole ihmistä, joka sanoisi ”nuku sinä vain, minä menen välillä”. Enemmän varmasti ahdistaisi, jos mies perheessä olisi, eikä hän kuitenkaan antautuisi perheelle tai olisi avuksi vauvan hoidossa. Nyt minulla on minun oma perhe, jossa vallitsee minun tapani, mielipiteeni, ajatukseni, päätökseni. Siihen ei kukaan voi puuttua. Eikä sitä kukaan minulta voi pois ottaa.
Eniten ihmetyttää Einon isä ja hänen vanhempansa. He ovat ilmeisesti tehneet valintansa olla kuulumatta Einon elämään. Lähetin kuvia joulukuussa kirjeen kera, ei vastausta. Su­rettaa, surettaa vallan mahdottomasti. Lapsellani ei ole sukupuussa isän oksia. Paperilla kyllä, mutta ei kasvoja heille. En osaa kertoa heistä muuta kuin nimet. Mitä minä vastaan, kun Eino kysyy ”Missä mun isä on”? Pieni ihminen, ei ymmärrä karua totuutta, enhän minä edes tiedä mikä on totuus! Helpointa olisi, kun vain voisi sanoa, että isäsi kuoli ennen kuin ehdit syntyä, hän on taivaassa ja rakastaa sinua sieltä käsin. Onhan täs­sä aikaa, mitä vain voi tapahtua, en vain todellakaan pysty enää elättelemään toivetta, että Eikalla olisi elämässä isä, jolla on kasvot ja ruumiillistuma.

En ikinä kuvitellut, että olisin tällaisessa elämässä. Keskellä kaikkea, niin voimakkaasti läsnä ja valmis antamaan kaikkeni toiselle ihmiselle. Kuitenkaan, en enää osaa ajatella muunlaista elämää. En aavistanut, miten voisin olla jollekin enemmän kuin pystyn edes itselleni olemaan. Että joku niin täysin olisi minusta riippuvainen ja kuinka pahalta ero tuntuu itsestä, saati sitten eroahdistuksesta kärsivästä viattomasta ihmiskappaleesta. Silti sitä kaipaa, eroa. Hetken irtiottoa ja voiman keruuta, jotta jaksaa taas pyörittää arkea. Ja otan ne hetket vastaan mukisematta, ilman vastaanväittämisiä.

5 kommenttia:

  1. Rohkealle tytölleni voimia toivottaen...Rakkain terveisin äiti.

    VastaaPoista
  2. Kirjoitat niin kauniisti ja kuvailevasti! En edes kunnolla pysty kuvittelemaan mitä kaikkea olet mahtanut käydä läpi, mutta osallalailla jonkin verran pystyn. Uskon että tämä kirjoittaminenkin on sinulle terapeuttista. Ei voi muuta sanoa, kuinka ihailen rohkeuttasi kirjoittaa ja kertoa elämästäsi.

    VastaaPoista
  3. Kirjoitat ytimekkäästi niin paljosta! Rutistat kuukausien elämän niin tiiviiseen pakettiin, että ihan pakahduttaa lukea sitä. Uskomatonta rohkeutta kertoa julki kaikki tämä. Voit olla itsestäsi ylpeä ja pienestä pojastasi, elämä heitti hänet tiellesi ja sinä tartuit kuin tartuitkin mahdollisuuteen. Ja kun se aika tulee, että Eino kysyy isästäään, olen varma, että tiedät oikean vastauksen. Jos joku menettää jotain, se ei ole teidän perheenne vaan he, jotka jättivät teidät ulkopuolelle elämästään.

    VastaaPoista
  4. Tulin tuolta toukokuisista tutustumaan. Seurailen jatkossakin, erityisesti oli mielenkiintoista lukea rankasta alusta - olen menossa ensi viikolla itse Ensikotiin täällä pk-seudulla tutustumaan ja tekemään mahd. vapaaehtoistyötä (eli hoitamaan vauvoja silloin tällöin).

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♥

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...