Kaksplus.fi

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Mamamaaa

Loppuviikosta ei erityisempiä tapahtunut.

Paitsi, että kävimme ke ja pe kummipoikaa tapaamassa ja perjantaina oli myös tilaamamme kankaat saapuneet! Pääsen tekemään Eikalle paitoja ja housuja. Perjantaina myös saimme olohuoneen matot haettua ja lattialle! Aivan ihanat. Niitä oli tuo isompi ja sitte tuollanen pienempi pyöreä. Käytiin illalla myös enon luona saunomassa ja vaihtamassa kuulumisia. Enon vaimokin Suomessa lomalla niin hänetkin samalla näimme. Oli ihana sauna ja tortilloja iltapalaksi, nam! Ja kaiken kukkuraksi mä sain itselleni mustat Converse All starit. ♥ Sieltä mammalle (mun äiti) yöksi ja aamulla he Eikan kanssa heittivät mut töihin Kaarinaan ja iskä sitte haki, kun mun kukkaro toki jäi äitin luokse :D 
Eikka jäikin sitte heidän hoiviinsa ja mä täällä kotona siivoilin ennen ku ystävä poikakaverinsa kanssa saapui! Oli kyllä ihan mahtavuutta puhua muustakin kuin lapsista. Tosi hyvin pysty rentoutuu ja tehtii hyvää salaattia. Siitä on postaus leivontablogissani http://ulmai.blogspot.com. Käytiin pitkän pitkän tauon jälkeen Turun yöelämässäkin ja kyllä muisti miksei oikein se toiminta innosta. Iha hirveetä :D Tanssilattiaki kuhisi oikee ällötyksiä. Mutta Anulle kiitos illasta/yöstä.
Kyllä tota poikaa ikävä oli, ihana kun tuli kotiin ja on ollut tosi reipas. Pepunkin ihottuma ja oikeen punaset läiskät on parempaan päin. Tänään nakuiltu urakalla. Enkä oo ku pari pissaa vaa siivonnu :) Kovasti selittää ja menee edestakas. Mamamama mämämämä papapapa päpäpäpä äiti, mamma, ämä ämä (tulkitsen et on hämähäkki, kun laulettu ja kuunneltu sitä laulua). Painoa on varmaan taas tullut, kun mullekin tuntuu painavalta nostaa ja kantaa häntä. Maaliskuun seitsemäspäivä on Eikalla kontrolli, niin varmaan saadan sitte 10kk mittoja. :)


Kotitalomme aurinkoisella ilmalla. Puun oksien taakse jäävä osa on meidän rappumme.
Eikka ja arskat ekaa kertaa päässä. Kiitos vaan Jyrkkälään taas jälleen! ;)

On hän maailman söpöin ja ihanin <3

mun converset <3 :D
Kankaat turkoosi pilvi interlock-trikoo sekä vihreä pilvi velour <3 

tiistai 22. helmikuuta 2011

Tunnustus

Sain Jennalta tunnustuksen, kiitos siitä ♥ 

The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille.
Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän
palkinnon viidelle,jotka mielestään sen ansaitsevat!


1. Milloin aloitit blogisi?
  
Tämän blogin aloitin helmikuun 9. päivä. Blogaamisen aloitin  2010 tammikuun lopussa, se keskittyykin lähinnä leipomiseen ja ruoanlaittoon.

2. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee? 
Kirjoitan mun perheestä, esikoispojastani Eikasta sekä itsestäni, tunnoistani ja äitiydestä sekä asioista, jotka koskettavat minua tai herättävät ajatuksia.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin? 
No toki tämä on minun blogi ja siis minun näköinen. Jokainen blogi on tavallaan erityinen :) Kirjoitan myös negatiivisista asioista, enkä vain tyydy hehkuttamaan, että onpas ihanaa, koska ei se sitä aina ole!

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen? 
En ole kovinkaan moneen yksinhuoltajan perhe-elämäblogiin törmännyt. Mielessä oli jonkun aikaa pyörinyt ajatus toisenlaisesta blogista ja kun eräs kaverini kysyi "Miksi et pidä vauvablogia?" päätin aloittaa.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi? 
 Lähinnä ulkoisia seikkoja, enemmän oman näköiseksi. Eipä mulle hirveästi muita muutoskohteita tule mieleen. 

Ja eteenpäin tämän laitan seuraaville blogeille:
Tigelle, ihastuttava leivontablogi.
Bellalle, suloinen siili-blogi, jossa silloin tällöin vilahtelee herkullisia kakkuja.
Nessalle, koskettava blogi syövän kanssa taistelusta.

Keep on going girlz! ;) <3

it's a sunny day on sunny side of street!

Nyt kun on kotia taas hinkattu ja poikakin jaksaa itsekseen keskittyä tutkimuksiinsa, voinkin hetkiseksi pysähtyä päivittämään blogia. (palstojen mukaan olen siis paskamutsi!)
Viikonloppu tuli ja meni. Pitkästä aikaa oli mukavaa! Perjantaina tuli kyläilijöitä, ala-asteella samalla luokalla ollut Hanna ja hänen tyttärensä Enni. Aivan ihana tapaus oli tuo tyttö! Ja samanlainen elohopea kuin Eikkakin, joka sylissä vaan hyppii eikä malta istua. :D

Oli tosi kiva nähdä pitkästä aikaa! Välissä on niin monta vuotta, etten jaksa edes laskea.
Kyllä se vaan niin on, että kun elämät muuttuvat ja lopulta ovat hieman samanlaiset lasten myötä, niin se tuo yhteen vanhat ystävät. :)
Lauantaina käytiin Miian ja Akun kanssa Skanssissa, jonka jälkeen he tulivat käymään meillä.
Sunnuntaina Päivi kävi pikavisiitillä. Hänenkään kanssa ei aikoihin nähty ennen tätä, joten oikeen ihana pikavisiitti oli! :) Sitte äitin kanssa lähettiin Merimaskuun, isän sukulaisia tapaamaan ja hakemaan taulu, jonka isän serkku oli maalannut mun ja Eikan valokuvasta. Se on ihana ja ISO kiitos hänelle siitä! ♥ :)
Käytiin myös Eikan pappan luona, siellä saatiin sitruunamuffinsseja ja kahvia, niin ja jaffakeksejä, nomnom. Eikkaki tykkäs :D 
Kaikinpuolin erittäin mukava viikonloppu takana. Näitä lisää! :)


Yöt vaan tuossa täysikuun aikaan ollut levottomia ja muutamana aamuna nukuttiin päiväunet. Viime yö oli vielä levoton, mutta tänään ei tarvittu aamu-unia, vaan lounaan jälkeen vedeltiin tunnin verran tirsoja. Ärsyttää vaan ku itse saanu nukahtamisen kuntoon ni toinen taas alottaa. Mut eiköhän tää tästä suttaannu. Taitaa olla kuuhullu niinku äitinsäkin!

Eilen oltiin taas Perhetuvalla. Aamu alkoi kitinällä ja pukemisen vastustelulla. Noh, hän tais olla väsynyt kun nukahti matkalla vaunuihin. Perille päästyä oli mun vuoro mennä keittiöön tekee ruokaa toisen työntekijän kanssa. Enne ruokailua Eikka heräs, lauluhetki, syötiin vaan ei päikkäreitä. Ei siis hetkeä rauhaa missään välissä. huoh. Mut sitte lähettii kotiinpäin ja Eikka nukahti heti, Annikan ja Aleksin kanssa samaa matkaa käveltiin ja vähän myös avauduttiin puolin ja toisin, se teki hyvää! :D Kiitos siitä. Mutta kas, kun päästiin kotiin niin herra heräsi. Onneksi oli hyvän tuulinen. Loppu päivä meni hyvin ilman suurempia märinöitä! :)

Tästä suunnataan nauttimaan D-vitamiinia suoraan iholle ja noutamaan hiivaa niin saan sämpylät tehtyä. :) Alkaa tuo jätkä oleen sitä mieltä, ettei sisällä jaksa olla. Sen verran kiukkuaa! :D
Aurinkoista päivää kaikille.

torstai 17. helmikuuta 2011

Kelailua ja isoäidineliöitä

Eikka on nyt pari yötä ollut tosi levoton. Tänään aamupäivällä ja nyt illalla oli myös vähän äitissä kiinni ja surkea.. :/ Sain kuin sainkin kokeiltua ikeniä ja on tosi kovat ja muhkuraiset, vielä enemmän mitä eilen.. Sormia ja kaikkea mahdollista jätystää molemmin puolin, eikä oikein antais tutkia suuta. Eli hampaat varmaan toista kiusaa. Saisivat puhjeta sitte jo!

Tänään käytiin Kelassa, onneks ei tarvinnut kauaa odotella. Yllättävän nopeesti päästiin pois! Ei siellä kyllä hullua hurskaammaks tullut, mut minkäs teet.. Asioilla on tapana suttaantua! :)

Mä repäsin tänään. Ostin virkkuukoukun ja lankaa, kun olivat alennuksessa! Jonkun aikaa jo tehnyt mieli virkata, tuo neulominen kun takkuaa jonkun verran. Siispä aloin googlettaa ohjeita ja yksi kiva ja selkeä löytyikin Novitan sivuilta. Isoäidinneliö tuollainen yksi on jo valmiina. Langat on Opi villasukka 7 veljestä ruskea ja sininen.

Mielestäni aika hyvä ensimmäiseksi! :) 

[no kyllä toi on toinen, ku en ekaks tajunnu et miten noi menee. keskeytin sen ja aloitin alusta.]

Nyt repeilen Idolsia :D Voi luoja, tää on sitä viihdettä kun saa luvalla nauraa toisille ku menee ittesä tonne nolaamaan..

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

"Keskiviikon keskipäivä kesäkuussa kukoistaa."

Eilen oli mukava päivä! Harmi vaan kun ei ollut kameraa mukana, kun lääkärireissulla ykskaks päätin, että poikkeamme Ensikotiin. Tuuri kävi, sillä he aikoivat viettää ystävänpäivää. Miian kanssa tehtiin suklaakakkua ja muuten tarjolla oli karkkia, tortilloja, keksejä ja suolakeksejä+juustoja. NAM :) Vitsit oli Miian poikakin kasvanut! :) Aloitin siellä tekemään lorupussia Eikalle. Seuraavaksi päästään askartelemaan runokortteja! :) Mä niin tykkään tehä käsilläni juttuja.
Mun mielestä ois kiva, jos siellä järjestettäisiin jokin ryhmä, mihin sais vanhatkin asukkaat osallistua. Just olis jotain käsitöiden tekemistä. Tekis niin paljon mieli tehä pojalle ja itselle vaatteita, mutta kun mulla ei ole ompelukonetta ja saumuria. Että jos Enskan henkilökunta tätä lukee, niin alkakaas ideaa kehitellä! Se olis samalla voimaannuttavaa, tulis lähdettyä täältä kotinurkilta kauemmas ja samalla vois vaihtaa kuulumisia. Minä ainakin osallistuisin HETI! :)
Tänään Perhetuvalla maalattiin, sillä aikaa kun lapset nukkuivat päiväunia. Sekin tuntu kivalta pitkästä aikaa! Perhetyöntekijän käynnin olin kokonaan unohtanut. Ihmettelin et kuka ovikelloa soittaa :D Olin vielä merkannut ylöskin sen. Sain pyykit viikattua ja yleisilmettä siistittyä.
Äitikin kävi. Hän leikki Eikan kanssa, niin mä tiskasin. Eikka ihan kiirellä konttaili mamman luo eteiseen! Oli Eikallakin tainnut olla ikävä :) <3

Muijat töihin siitä - Hesarin kolumni tuo juttu pisti mulla veren kiehumaan. Siis olenko minäkin TYÖTÖN, jos mulla on työpaikka ja olen lapsen kanssa kotona? Onhan toki niitäkin, joilla ei ole työtä, mut eiköhän jokanen ihminen päätä ite, mikä on omalle perheelle hyväksi. Koen olevani oikeutettu olemaan kotona lapsen kanssa, niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Olenhan mä veroja maksanut työnteosta ja äitiys-ja vanhempainrahoista sekä opintotuista Yhteiskunnan varoilla tätä ei oikeastaan edes TUETA sanan varsinaisessa merkityksessä. Monet äidit jättäytyvät työttömiksi, kotihoidontuen sijaan, sillä näin saa hieman paremmat päivärahat. Siksi varmaan kotiäitiys "johtaa" työttömyyteen.
En tuomitse niitä, jotka mahd. pian menee takaisin töihin, enkä niitä jotka jäävät kotiin.
Tuomitsen ne ihmiset, jotka makaavat päivät himassa tekemättä mitään ja sossu elättää heidät, eikä heidän tarvitse kuin kerran kuussa käydä työkkärissä. Ei tarvi mennä koulunpenkille eikä etsiä töitä, sillä rahaa tulee kun vähän sossuun päin pieraisee, oli hän sitten äiti, isä, nuori, aikuinen ja perusterve.
Hirveää yleistystä tuo teksti. En arvosta.

Kiitos anteeks näkemiin! :D

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ystävänpäivän valokuvapostaus

Näitä vein ystävänpäivänkunniaksi Perhetuvalle.






Ihanan aurinkoinen päivä tästä Eikan ekasta ystävänpäivästä tulikin.
 Ohje leivoksiin täältä, klik!



sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Mistä on mukava sunnuntai-ilta tehty?
Pitsasta, leffasta, bloggailusta ja nukkuvasta lapsesta.
Siitä on mukava sunnuntai-ilta tehty.

Tosin melkein jo luovuin toivosta kun kymmentä vaille yhdeksän näkyi ainoastaan AVA ja Inspiration. Kun niin odottelin tuota Kung fu Pandaa!
Onneksi 10 yli alkoi näkyä ja tässä samalla katselen kun tätä postausta kirjoitan!

On ollut tosi kiva viikonloppu!
Perjantaina oltiin kerhossa Perhetuvalla. Pitkästä aikaa nähtiin kavereita syksyisestä vauvaryhmästä (ryhmä, jossa kokoontui kevään ensisynnyttäjät, nyt keväällä kokoontuu syksyn ensisynnyttäjät jne). Olivat kaikki niin kovasti kasvaneet ja oppineet uusia taitoja. Oli ihana nähdä ja kuulla kuulumisia! :)
Sen jälkeen kävin hakemassa SLY kierroksen 14 ensimmäisen paketin. Siitä voit lukea leivontablogistani täältä, klik. Oli kovin ilahduttava. Soitin äidilleni ja pian hän haki meidät matkaan. Lähdimme käymään isovanhempieni luona, kun taas on jäänyt aivan liian vähälle siellä käynnit. Matkan varrella kävimme näyttämässä Eikkaa äitini työpaikalla. On se vaan niin ihanaa kuulla kehuja omasta pojasta, hänhän on maailman ihanin! ♥ 
Liedossa oli lunta kyllä vielä enemmän mitä täällä. Ei meidän mamman ja pappan pihalla ole koskaan niin korkeita kinoksia ollut kuin nyt. En kuitenkaan valita. Sentään on ollut TALVI, eikä mikään loskanharmaa ja sateinen sekä masentavan ankea syysilma. Ja talvi nyt muutenkin on varustelukysymys (mikä tuottaa aika-ajoin vastaanvääntelyitä sekä päänvaivaa), kesällä kun et alastomana enää voi vaatekertoja vähentää! :D
Mutta tosiaan, isovanhemmat voivat hyvin (mamma 74v ja pappa 83v, saa korjata mikäli muistan väärin!). Eikkakin nautti oikein saamastaan huomiosta kun kaikki neljä tuijottivat häntä ja vuorotellen ihastelivat :D. Ilta menikin sitte leppoisasti kotosalla.

Eilen ei tehty mitään erikoista. Käytiin cittarissa, kun ystävä kertoi, että himoitsemani JAM IT!-makuhillot olivat tarjouksessa. Kolme purkkia kotiutin, passion-, mango- sekä papaija-limehilloja. Passionhilloa käytinkin jo näihin leivoksiin, klik :) Tuli herkkua <3 

Tänäänkin ollut aika laiskapäivä. Mutta Eikan kummitäti ja hyvä ystäväni poikakaverinsa kanssa kävivät pitkästä aikaa! Maistettiin tuollaiset leivokset ja juteltiin. Tietty Eikkakin sai osansa huomiosta! ;) Oli ihana nähdä <3

Nyt tosiaan nautin omasta rauhasta ja elokuvasta!


torstai 10. helmikuuta 2011

"Mitä sulle kuuluu? Kiitoksia hyvää. Juostaan pois!"

Kun minulta kysytään, mitä minulle kuuluu, vastaan ihan hyvää, väsyttää ja sitten seuraa selvitys Eikan jutuista. Kyllähän ihan hyvää kuuluu, meillä on katto pään päällä, ruokaa ja perusasiat kunnossa. Se on vaan puolet totuudesta. Tämä kai liittyy siihen ajatusmalliin, "en saa valittaa". Onko se sitten valittamista, jos kertoo oikeesti mitä kuuluu. Jotenkin vaan automaattisesti tulee tuo ihan hyvää. Taidan koetella itseäni ja päättää, etten vastaa noilla sanoilla kun joku kysyy mitä kuuluu!
Toisinaan vituttaa ihan armottomasti, ja ei, se ei johdu Einosta vaan ihan toiset jutut, milloin mikäkin. Mutta tästä selviää, kun pitää jäät hatussa.
Välillä olen surullinen ja yksinäinen, lähinnä kaikkein väsyneimpinä päivinä.
Väsynyt olen joka päivä. En osaa nukkua. Nukahtaminen ihmisten aikoihin on mahdotonta. En tiedä miksi ja se ahdistaa. Luulen, että se liittyy siihen, kun Eikalla oli se heräilykausi, ei välillä nukkunut, kun koki helpommaksi valvoa heräilyvälit kuin nukahtaa hetkeksi ja herätä kesken unien, jolloin on kiukkuinen ja hermot riekaleina. Tähän on kuitenkin tulossa apua.
Vaikeinta oli myöntää, että apua tässä tarvitaan.. Työntekijä sanoi, että on jo odottanut koska hetki koittaa, kun alan uskaltaa käsitellä kipeitä asioita, joita tähän meidän alkuun liittyy. Onhan se nyt iso juttu olla yksin raskaana, yhtäkkiä syntyä äidiksi. Vaikka sopeuduin uuteen rooliini elämässä ja keskityin täysillä nauttimaan vauva-ajasta, kyllä sitä jaksamista on vaadittu, vaikka Eikka onkin helppo lapsi. En todellakaan voi väittää muuta. Mutta kai silti voin tuntea turhautumista, kun toinen vielä puolen tunnin jälkeen huutaa.
Varmaan nyt on antanut itselle sijaa miettiä itseä, tunteita ja käy läpi sitä raskausaikaa ja synnytystä. Synnytys varsinkin on mulle edelleen isojuttu. Selvisin ja mulle jäi todella hyvä olo siitä. Telkkarista kun katsoo noita vauvaohjelmia, niin ei oo jaksoa etten ois itkenyt! Tottakai, mitä enemmän miettii, sitä enemmän niitä yksin analysoi ja tulee mm. syyllistettyä itseä tavasta, miten hoidin (jätin hoitamatta) raskauteni. Pyrin ajattelemaan, että kaikella on tarkoitus ja mun oli tarkoitus saada Eikka lapsekseni ja Eikan saada musta itselleen äiti. Joskus tämäkään ajattelumalli ei vain riitä syrjäyttämään epätoivon tunteita.

Tästä päästäänkin kysymyseen isästä tai oikeammin miehestä. Sanotaan, että lapsi tarvitsee miehenmallin. Mieluiten ihan jokapäiväiseen elämään. Kahden vanhemman perheissä ensisijainen miehenmalli on isä. Minun perheessäni ei ole miestä. Eräs tuntematon henkilö alkoi arvostella sitä "mitä teen eikalle, kun jokapäiväisessä elämässämme ja asunnossamme ei ole miestä". Voi luoja, että mulla kilahti. Mainitaan vielä, että tuo arvostelija on itse miessukupuolta edustava henkilö, eikä siis tiedä puoltakaan meidän elämästä.
Se, että Einolla on miehen mallina mun isä, veli ja veljen kaverit, enoni, molemmat isoisäni, muutama hyvä ystävämieheni, puhumattakaan ystävieni miehistä (etenkin kummipoikani isä, joka Eikankin kanssa aina leikkii) sekä mahdollisesti ne, jotka listasta uupuvat, on mielestäni parempi vaihtoehto kuin elämääni pompahtava mies, joka taas jättää kun ei perhe-elämä sopinutkaan tai jotain muuta vastaavaa. Tiedän, melko kyyninen katsantotapa, mutta mä haluan pojalleni parasta (kuten jokainen äiti lapselleen tahtoo!) eikäpä tässä elämässä miehistä paljoa positiivista sanottavaa ole, siis niistä, joiden kanssa olen parisuhteessa elänyt. Muut miehet elämässäni ovatkin eri lukunsa enkä heitä väheksy tai arvostele tässä avautumisessani. Lapsen kanssa sitä muutenkin on varovainen. Lapsihan on ensisijalla elämässäni. Miehen pitää tämä tosiasia hyväksyä. Toisaalta, vaikka kaipaan läheisyyttä ja kainaloa, ei sen välttämättä tarvitse olla mies. Kun hyvä ystävä halaa, antaa se voimaa taas jaksaa arjessa.

näihin tunnelmiin toivottelen hyvät yöt!

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Tänään oli Perhetupa-päivä. Oli ihana kävellä sinne, kun aurinko paistoi. Eikka ja Aleksi leikkivät yhdessä, siinä on myöhemmin keväällä varsinainen pariskunta, kun oppivat kävelemään :D

Eino täyttää sunnuntaina yhdeksän kuukautta. Siitä enää kolme kuukautta eteenpäin ja ensimmäinen vuosi täynnä. Nyt jo mielessäni pyörittelen kakkuideoita ja synttäreiden toteutusta! ;) En varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä ajan kulkua. Justhan mä vasta hänet synnytin. Ja miten iso eroavaisuus on nykyisiä kuvia verratessa vanhempiin. Voi mikä rääpäle hän on ollut. Niin reppana syntyessään ja nyt kasvetaan yläkäyrällä, syntymäpaino oli kahdeksan kuukauden iässä tammikuussa melkein nelinkertaistunut.
Nyt jo käytetään 80-86cm vaatteita. Ihan käsittämätön kokoero noihin ensimmäisiin vaatteisiin. Eikä siitä niin kauaa ole, kun vielä 68cm vaatteita käytettiin.

Einon mittoja:
 
syntymä: 51cm/2790g/34,5cm
n.2vko: 51.5/3050/35
1kk: 54/4100/37
2kk: 60/6370/40
3kk: 63.7/7150/41
4kk: 68/8680/42.8
6kk: 70,9/9520/44
8kk: 74/10540/45.3

Ihanaa kun kevät tulee, eikä tarvitse topata kaikenmaailman vaatteita ja pukuja ja pusseja kun lähdetään ulos. Odotan myös jo kävelytaitoa, sillä Perhetuvalla ulkoilemme aina ensin ja on kyllä vähän tylsää itselle kun toinen vain möllöttää rattaissa :D. Kesällä sitten piknikkejä ja rantareissuja tiedossa. Ei malttaisi odottaa. Mutta en valita tästä talvesta! En en. Kyllä lumi aina loskan ja harmaan voittaa! :)

Eipä tämä elo mitään ruusuilla tanssimistakaan pelkästään ole ollut. Marras- tammikuu oli jotain aika voimia vievää. Eikka lähti liikkeelle ja siitä lähtien tammikuuhun asti monta kertaa yössä heräiltiin. Tammikuussa lopetin antamasta maitoa alkuyöstä kun heräili. Toista viikkoa siinä meni, mutta nyt nukkuu jo sen n. 8h putkeen, eikä pahemmin sitä ennen heräile, vähän saattaa tarvita apua, jos ei pääse mahalta kyljelleen. Vielä kun itse osaisi nukkua taas niin oltaisiin jo voitonpuolella. Vaikutuksen kyllä jo tuntee, unenlaatu parantunut, vaikka joka aamu kun herää väsyttää vaan. Tosin tuo aurinkokin varmasti tekee tehtävänsä ja päivien piteneminen, ihanaa kun ei ole pilkkopimeää kun katsotaan Pikkukakkosta!

Taidot:
konttaa, nousee seisomaan tukea vasten, kävelee tukea vasten "puita pitkin", taputtaa, vilkuttaa, sanoo äiti, satunnaisesti toistaa joitain sanoja, tavuttaa monipuolisesti, rakastaa hyppimistä, lauluista parhaita ovat hämä-hämähäkki, hiiri mittaa maailmaa ja pikkuiset kultakalat, pallot ja purkit sekä pinottavat renkaat huippuleluja

Tästä kaikki alkoi.

Syy miksi alan kirjoittaa tätä vasta nyt on, etten tiennyt kuinka aloittaa. En tuntenut itseäni, en ajatellut, kuin vauvaani ja hänen hoitamistaan. En ajatellut, että tästäpä minä kirjoitan koska nyt tuntuu siltä.
Nyt kun vauvani on jo isompi ja olen saanut kasvaa hänen mukanaan, jopa löytänyt äitiy­destäni osan minua itseäni, koen pystyväni kirjoittamaan. Nyt näen asiat, ajatukseni, tunte­mukseni selkeämmin.
Raskaudesta kerroin silloiselle poikaystävälleni, kun syyskuun -09 kuukautisia ei kuulunut. Tiesin heti, että olen raskaana. En edes tehnyt testiä. Viikko sen jälkeen, maa­nantaina 5.10. hän soitti ja jätti minut. Jätti minut yksin ensimmäisillä viikoillani raskaana. Suutuin hänelle puhelimessa, ”Teenkö mä nyt abortin, en halua. Miten sä voit jättää mut? MIKSI?” Eikä se vastannut. Myöhemmin ilmoitin tehneeni abortin, syystä, jota en vieläkään tiedä. En tehnyt sitä, päässäni jyskytti ajatus adoptioon antamisesta, en halunnut tehdä aborttia. Ajattelin tilannettani usein, jättäen sen sitten taas mielestäni pois. Mietin, että jos minulla olisi oma asunto, voisin pitää hänet itselläni. En kuitenkaan osannut hakea apua, en edes tiennyt mistä olisin sitä saa­nut. Pelkäsin, että minut tuomittaisiin ajatuksistani sekä siitä, että olen raskaana yksin, että lap­sen isä jätti, että minulla ei ole asuntoa. Toisaalta ajatus­kin siitä, että minua alettaisiin sää­liä pelotti myös. Ahdisti ajatus kuinka ympärilläni alettai­siin siunata ja varjella ja herranju­mala, mitä nyt tehdään, miten sä pärjäät. Siksi työn­sin asian kauemmas mielessäni, kuiten­kin päästäen sen välillä pintaan. Kävin ulkona ystä­vien kanssa. Luulevat edelleen, että olin humaltuneena, kun todellisuudessa en juonut mi­tään alkoholipitoista. Kaikki, mitä edes yri­tin niellä lensi kaaressa ulos. Opin, että mikäs sii­nä tölkki kädessä hilluessa, kun muut hu­malaltaan eivät asian oikeaa laitaa tajua. Äitini usein ihmetteli, kun olin niiden iltojen jälkeen aikaisin pystyssä, potematta krapulaa. Vain väsy­nyt. Olin erittäin pahoinvointinen ja päänsärkyinen raskauden alkuun loka-mar­raskuussa 2009. Tuskin pystyin syömään mi­tään. Onneksi se helpotti ja pystyin jatkaa nor­maalia elä­mää. Söin paljon hedelmiä ja rai­kasta kylmää ruokaa.
Kukaan ei tiennyt, että olen raskaana, että minussa kasvaa ihminen. En käynyt neuvolas­sa. Olen kiitollinen sairaalan henkilökunnalle siitä, ettei minua missään kohtaa alettu syyl­listämään tai moralisoimaan. Päin vastoin tukivat, samalla rohkaisten oikeaan suuntaan. Näkivät lävitseni, etten halua adoptiota sydämestäni ja painostamatta ohjasivat minua kas­vamaan äidiksi pienelle pojalleni.
Minusta syntyi äiti 13.05.2010 klo 10:15 helatorstain aamupäivällä pienelle pojalle. Hän näytti aivan ET:ltä, otsa kurtussa ja parkaisu oli miehekäs. Hän oli pieni ja laiha, pituutta 51cm, painoa vaivaiset 2 790 grammaa. Täydellinen 10/10/10 pisteen poika. <3
En tuntenut juuri mitään. Kipu oli kadonnut, mutta edelleen olin turvassa kuplan sisällä. Pää oli pyörällä, kysyin ”kumpi sieltä tuli” vaikka tiesin sen olevan turhaa, kätilö käänsi vauvaa niin, että näin pienet kassit jalkojen välissä. ”Mä tiesin” sanoin ja lojahdin selälleni. Nyt tätä kirjoittaessani, muistin, että synnytin vauvan energianlähteen, joka neuvolakortin­liitteen mukaan oli täydellinen. Kätilö kehui vatsalihaksiani, kun istukka ei meinannut tulla ulos. Olisin halunnut nähdä sen, mutta kätilö ei antanut. Sitten vauva annettiin rinnalleni, otin hänet, halusin nähdä hänet viimeisen kerran. Siinä kohtaa vielä ajattelin, etten näe lasta enää koskaan, että hän saa varmasti ehjän ja tasapainoisen perheen. Hoitaja otti meistä kuvan kännykälläni ja halasi minua, sanoi toivovansa, että minä vielä kerron äidille­ni, ehkä jopa muutan mieleni. Se oli liikuttavaa, mutta vieläkään en tuntenut mitään. Hoita­ja vei lapsen mukanaan. Kävin suihkussa ja mietin, että siinäkö se nyt oli. Se suuri ja mul­listava synnytys, ohi noin vain. Kohta minut kärrättiin osastolle, jossa oli äitejä vielä vauvat mahassaan, kun pääsin syömään. Jotain heräsi minussa. Päivä salissa odottavien äitien kummastu­neet katseet viestivät ”sinä täällä ilman lasta”.. Itkin huoneessani. Olin saanut lääkkeen, joka estää maidon nousun rintoihin. Illalla kahdeksan aikoihin kävin katsomassa poikaa. Se oli ihmeellistä, saimme olla kahden. Syötin hänet pullolla. Tutti peitti puolet naamasta ja hän oli niin ruttuinen. Omassa huoneessani ajattelin poikaa ja millaisessa perheessä hän eläisi. En tietäisi hä­nestä mitään. Itkin. Yöllä pyysin yököltä lääkettä nukahtamiseen. Jutte­limme hetken. Nu­kahdin.
Seuraavana päivänä kävin taas katsomassa poikaa. Hän tuntui sylissäni hyvältä. Tapasin sosiaalityöntekijät ja puhuimme adoptiosta ja keskusteluissa painotettiin harkinta-aikaa, sekä mahdollisuutta saada startti Ensikodista. Olin ihan pihalla koko ajan. Pää tuntui höt­töiseltä. Pyysin saada käydä kotona hakemassa lisää vaatteita. Kävin kotona, kerroin ystä­välleni, että olen synnyttänyt pojan. Se tuli shokkina, tottakai. Siitä lähti muutos. En halua luopua lapsestani, pojastani. Sairaalaan palattuani, pyysin päästä katsomaan Einoa. Huo­masin, että olin ikävöinyt häntä. Kovasti. Huoneessani itkin ajatellessani, että lapsi ei olisi­kaan luonani myöhemmin. Viestittelin ystäväni kanssa ja puhuimme puhelimessa. Pyysin yökön paikal­le, juttelimme pitkään. Hän ehdotti, että kokeilisin Einon kanssa vierihoitoa seuraavana päivänä, joka oli lauantai 15.5.2010. Sain lääkettä ja nukahdin.
Aamulla sanoin hoitajalle, että tahdon Einon kanssa samalle osastolle. Asiaa alettiin hoitaa ja pian minua jo kärrättiin Einon luokse. Toivottelivat hyvät jatkot. Siitä se lähti, iltapäivällä ystäväni perheineen tuli käymään. Meitä itketti.
Eino söi ahnaasti pullosta, hotki. Olin ennenkin hoitanut lapsia, mutta oman lapsen kanssa ihan hukassa, kuinka sitä pientä ihmistä käsitellään. Toinen on aivan avuton ja itsekin tun­tee olevansa vähintään yhtä avuton. Huoneessa oli samaan aikaan toinen äiti, joka pääsi jo samana päivänä kotiin. Jäin kahdestaan vauvan kanssa.
Maanantaina ystäväni ilmoitti äidilleni uutisen. Äiti ilmoitti, että hän arvelikin tällaista, mutta shokkina se tuli. Kaikille. Ilmoitin sosiaalityöntekijälle, että haluan keskeyttää adoption ja että meille katsotaan paikka Ensikodista. Onneksi sellainen hoitui, juuri vapautui yksi.
Meitä käytiin katsomassa. Äiti ja isä, mammani ja samainen ystäväni, jonka kanssa kävim­me pihalla haukkaamasssa toukokuun helteistä ilmaa. Huone oli tukahduttavan kuuma.
Vierihoidossa meistä kasvoi Einon kanssa yhtenäiset. Minä ja vauva, meidän perhe. Minun perheeni. Me kuulumme yhteen, meitä ei voi mikään erottaa. Harmitti, ja välillä vieläkin, et­ten voinut imettää. Eräs kätilö sanoi hyvin, että siitä mistä vauva ei tiedä, ei hän sitä osaa ikävöidä­kään. Syyllisyys ajatuksistani raskauden aikana painoi mieltäni ja painaa edelleen, mutta olen antanut itselleni anteeksi ja sehän on tärkeintä, ettei itse tuomitse itseään.

Kotiuduimme Turun Ensikotiin 20.5.2010. Sieltä tultiin meitä hakemaan. Minua jännitti, oli­sin halunnut jäädä turvalliseen sairaalaan. Kuinka minä muka pärjäisin, onneksi siellä on apua 24/7 tarjolla. Mietin myös, että tutustunkohan yhteenkään muuhun äitiin.
Huoneemme oli pienenpieni yksiö. Siellä oli tiskiallas omassa tilassaan astiakaappeineen. Erittäin pieni vessa suihkuineen. Isomassa tilassa oli kahden hengen pöytä, lipasto, sänky, pinnasänky ja hoitotaso, sekä vaatekaapit. Vessan edustalla seinässä oli naulakko, johon kerran löin pääni, mennessäni vessaan, niin kovin, että tipahdin lattialle. Pelästyin, mitä jos olisin pyörtynyt, kuka olisi huomannut, miten Einolle olisi käynyt. Pysähdyin taas. Elimme Ensikodissa kol­me kuukautta. Siinä välissä tein tehtäviä: verkostokarttaa, omaa vanhem­muutta arvioivia tehtäviä, itseensä tutustumista äitinä ja vanhempana. Se oli erittäin voi­mauttavaa. Minulla oli ihanat omahoitajat. Meillä myös oli ohjelmaa, mm. retki Linnanmäel­le, Kuralankylämäel­le ja ratsastustunti. Tutustuin toiseen yhäitiin ja olemme edelleen kave­reita. Kävin psykolo­gilla kaksi kertaa, sen jälkeen koin sen turhaksi. Sairaalassa meitä jo kävi katsomassa Lasten psykiatriselta Vavu (varhainenvuorovaikutus)-työntekijää ja kävim­me läpi henkisen puolen asioita ja tärkeimpänä sitä, miten minun ja Einon välinen vuoro­vaikutus toimii. He kävivät vielä Ensikodissa kaksi kertaa, sen jälkeen yhdessä sovimme, ettei tarvetta ole.

Omaan kotiin muutimme elokuun puolessa välissä. Se vasta jännittikin. Saimme ihanan valoisan ja tilavan kaksion hissillisen kerrostalon toiseksi ylimmäisestä eli seitsemännestä kerroksesta. Lasitettu parveke ja keittiö, jossa mahtuu jotain tekemäänkin. Alussa meillä kävi perhetyöntekijä, ne loppuivat, kun aloitimme kiinteässä perheryhmässä Perhetuvalla. Eihän minulla mitään ongelmaa ole, lähinnä seurattiin, miten arki lähtee pyörimään. 
 
Äidinvaisto ja -rakkaus. En ollut ymmärtänyt, mitä se on... En ennen kuin aloin huolestua, ”hengittääkö se, miksei se nuku jo, miksi se nukkuu vieläkin, jne.” En ennen kuin se pieni nyssykkä alkoi pitää ääniä, hymyillä, tuijotella suurilla silmillään. Asiaan kuuluu myös nega­tiiviset tunteet, niitä pelästyin kun ne tulivat ekan kerran. Minulle vakuutettiin, että se on normaalia, kunhan ne pysyvät hallinnassani.
Kahdeksan kuukautta olen saanut tutustua tuohon pieneen ihmiseen. Kahdeksan kuukaut­ta suurta tunnetta, avuttomuutta, väsymystä, rakkautta. Yöheräämisiä, uusia taitoja, kasva­misen ihmettä. Kysymyksiä, vastauksia, horjumista, murhetta, tukea, jaloilleen nousua. Märkiä pusuja, hymyjä, nauruja. Mutta ennenkaikkea rakkautta.
Äitiys ei tunne armoa, eikä sitä anneta. Elämä pyörii vain sen sisällä, ei muista mitä on lu­vannut kenellekin, unohtaa aivan KAIKEN. Paitsi lapsen. Ne kaikki hormonimyllerrykset, hiusten lähdöt, iltaitkun turhautumat, ei voi käsittää, miten luonto on näin hienosti tehnyt, että äiti omistautuisi lapselleen. Oman kehon tuntemus ja hallinta on hukassa, sen sai huo­mata kun ennen niin rytmitajuisena menin jumppaan, enkä ymmärtänyt askelsarjoja, en pysynyt rytmissä, tasapainosta puhumattakaan!
Siihen päälle vielä se tunne, että mä en saisi valittaa tai tuntea väsymystä, koska tämä on minun valintani, olla lapsen kanssa kaksin yksin. Niinhän se ei ole, minulla on siihen täysin samat oikeudet, kuin isällisilläkin perheillä. Yksin minä nukun yöni pätkissä, ei ole ihmistä, joka sanoisi ”nuku sinä vain, minä menen välillä”. Enemmän varmasti ahdistaisi, jos mies perheessä olisi, eikä hän kuitenkaan antautuisi perheelle tai olisi avuksi vauvan hoidossa. Nyt minulla on minun oma perhe, jossa vallitsee minun tapani, mielipiteeni, ajatukseni, päätökseni. Siihen ei kukaan voi puuttua. Eikä sitä kukaan minulta voi pois ottaa.
Eniten ihmetyttää Einon isä ja hänen vanhempansa. He ovat ilmeisesti tehneet valintansa olla kuulumatta Einon elämään. Lähetin kuvia joulukuussa kirjeen kera, ei vastausta. Su­rettaa, surettaa vallan mahdottomasti. Lapsellani ei ole sukupuussa isän oksia. Paperilla kyllä, mutta ei kasvoja heille. En osaa kertoa heistä muuta kuin nimet. Mitä minä vastaan, kun Eino kysyy ”Missä mun isä on”? Pieni ihminen, ei ymmärrä karua totuutta, enhän minä edes tiedä mikä on totuus! Helpointa olisi, kun vain voisi sanoa, että isäsi kuoli ennen kuin ehdit syntyä, hän on taivaassa ja rakastaa sinua sieltä käsin. Onhan täs­sä aikaa, mitä vain voi tapahtua, en vain todellakaan pysty enää elättelemään toivetta, että Eikalla olisi elämässä isä, jolla on kasvot ja ruumiillistuma.

En ikinä kuvitellut, että olisin tällaisessa elämässä. Keskellä kaikkea, niin voimakkaasti läsnä ja valmis antamaan kaikkeni toiselle ihmiselle. Kuitenkaan, en enää osaa ajatella muunlaista elämää. En aavistanut, miten voisin olla jollekin enemmän kuin pystyn edes itselleni olemaan. Että joku niin täysin olisi minusta riippuvainen ja kuinka pahalta ero tuntuu itsestä, saati sitten eroahdistuksesta kärsivästä viattomasta ihmiskappaleesta. Silti sitä kaipaa, eroa. Hetken irtiottoa ja voiman keruuta, jotta jaksaa taas pyörittää arkea. Ja otan ne hetket vastaan mukisematta, ilman vastaanväittämisiä.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...