perjantai 23. maaliskuuta 2018

Nurkan takana odottaa kevät





Ensimmäinen kuukausi keväästä on jo lopuillaan. Keväästä, joka odottaa nurkan takana niitä kauniita päiviä, jolloin taivas heijastuu lätäköistä, räystäät tiputtavat vettä ränneihin, aurinko häikäisee koska unohdit aurinko lasit kotiin, jostain pyrähtää västäräkki ja lokit kirkuvat.




Nyt kun on maaliskuu, jotenkin alitajuisesti sitä alkaa jo odottaa kevään puhkeamista.  Välillä käy mittarikin jo plussan puolella joinain päivinä, toisina taas pysyttelee pakkasella. Tiellä on paljaita läikkiä, joista asfaltti paistaa, lumi muuttunut jääksi ja loskaksi. Kengän pohjat ovat täynnä irtokiviä, jotka tarttuvat kadulta.  Päivät ovat yhä pidempiä ja pidempiä. Rairuohot ja tomaatin siemenet on kylvetty. Tulppaanit ja viherkasvit löytävät paikkansa kotoa. Muutenkin kodin ilmettä haluaa muuttaa lisääntyvän valon myötä valoisammaksi. Omakin olemus kaipaa virkistystä ja niinpä vaalensin hiuksianikin. Keväällä jo ennen luonnon heräämistä tuntuu, että itse herään horroksesta. Tänä viikonloppuna kelloja taas siirretään tunnilla eteenpäin, kohti kesää.

Odotatko jo kevättä?
Onko kevät sullekin uusi alku vai iskeekö kevätmasennus?



torstai 22. maaliskuuta 2018

5 x 3 hyvää minussa ja elämässäni



Tässä kaiken uuden ja jännän edessä, tämä Millan heittämä haaste tuli juuri sopivaan saumaan! Täytin myös maanantaina vuosia, 32 on hyvä ikä, joten senkin puolesta hyvä vähän miettiä elämäänsä ja löytää niitä hyviä ja positiivisia asioita. Negatiivisuudella ja pessimismillä on jotenkin voimakkaampi taipumus tarttua, joten nyt ympäröin itseni iloa ja hyvää oloa tuovilla asioilla ja ihmisillä! 

 KOLME HYVÄÄ PÄIVISSÄNI 

Jokainen päivä on erilainen. Varsinkin nyt kun alkoi viimeinen harjoittelu kotihoidossa, ei samanlaista päivää vastaan tule.

Viikonloput tuntuu viikonlopuilta. Ihanaa kun viikonloppu erottuu muusta arjesta. Kotona ollessa sitä tuskin huomasi muusta kuin saunapäivästä.

Yhteinen aika perheen ja lasten kanssa. Työ- ja koulupäivän jälkeen on kiva viettää aikaa lasten kanssa. Vain olla ja jutustella tai vaikka pelailla ja lukea.

 KOLME HYVÄÄ MINUSSA 

Teen hyvää ruokaa. Lapset tykkää, mies tykkää, minä tykkään. Kokkikoulun opit ei menneet hukkaan ollenkaan, vaan ovat päivittäisessä ruoanlaitossa käytössä. 

Luovuus kukoistaa. Tästä on hyötyä niin kotona kuin työssäkin. Jos jokin suunnitelma kariutuu, syntyy uusi idea tilalle. Tästä on hyötyä myös kun kaverilta on lapsia meillä hoidossa. Jos leikit menee överiksi kaivetaan vaikka lorupussi esille.

Herkkyys on vahvuus. Olen paljon tehnyt töitä itseni kanssa henkisen kasvun puolella. Olen koulun edetessä uskaltautunut käyttämään herkkyyttäni hyödyksi rohkeasti. Herkkänä ihmisen vaistoan ilmapiirissä vivahteita ja huomioin ihmisestä tiedostamattanikin asioita, enkä epäröi huolestuessani kysyä onko jokin vinossa. Usein vaistoni on oikeassa. Minun on myös helppo asettautua toisen asemaan ja ajatella asioita omalle kohdalleni.

 KOLME HYVÄÄ ELÄMÄSSÄNI 

Perhe ja parisuhde. Elämämme on tasaista ja arki on parasta. Vaikka väsyneenä ja nälkäisenä helposti räiskynkin (ja pyydän anteeksi) voin sanoa olevani onnellinen. 

Ystävät ja läheiset. Oikeat ystävät pysyvät välimatkasta huolimatta tai vaikka yhteydenpito olisikin harvassa. Kiitollinen saa olla kaikista ihmisistä elämässäni. 

Kouluttautuminen aikuisena. Vaikka olen tuntenut tuskaa siitä, että mulla ei ole ammattia ja mitä teen kun lapset kasvaa, niin on tää ollut kyllä paras aika hankkia ammatti. Koen omista kokemuksistani ja henkisestä kasvamisesta olevan hyötyä. Osaa katsoa asioita useammalta kantilta vaikka vähän sitä uskoa ihmisten hyvään tahtoon on vielä jäljellä.

 KOLME HYVÄÄ TÄNÄ VUONNA 

Valmistuminen lähihoitajaksi. 

Kesätyöt kivassa paikassa. Ja on kuulemma kiva saada mut heidän porukkaan. 

Tulevaisuus on avoin. Vähän pelottavaakin mutta olen nyt koittanut kääntää tämän asian vahvuudeksi. Vähän voi mennä syksyyn sillai "takki auki", otetaan mitä annetaan. On mulla plan B hahmoteltuna ihan paperillekin asti, jos näyttää siltä ettei jatkoa heru.

 KOLME HYVÄÄ KADUN AURINKOISELLA PUOLELLA 

Kehitys. Niin kuvien kuin tekstin sekä ulkoasun saralla.

Vertaistuki. Uskon, että avoimuuteni masennuksesta ja muista haasteista on ollu avuksi muille samojen asioiden kanssa painiville.

Uskolliset lukijat. Te, jotka palaatte aina tauonkin jälkeen lukemaan kirjoituksiani!

 KOLME BLOGGAAJAA, JOTKA HAASTAN 

Mama Lina -  ihana Liina, upeita kuvia ja kirjoittaa asioista niinkuin ne ovat!

Kaksi kaunista -  Neea kirjoittelee elämästään ja hänellä on myös kauniita kuvia!

Saron blogi - positiivinen ja hyväntuulinen blogi, jota kirjoittelee Sari, vertaistukea muille ruuhkavuosissa rämpiville! 

Mitä hyvää sulla on elämässä? 
Mistä olet kiitollinen juuri tässä ja nyt?
Jätä kommentti!






keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

DIY-LEIMASIN VESSAPAPERIRULLASTA - pääsiäispuput (+ arvonnan voittaja)


Löysin Pinterestistä sattumalta kuvan söpöistä pääsiäispupuista. Pojathan innostuivat heti ja sopivasti vessassakin oli vessapaperirullia tallessa!


Tarvitset 


3 vessapaperirullaa
liimaa tai kaksipuolista teippiä
paperia
maalia
kynän

Ihan ensin, suojaa sanomalehdellä tai vanhalla pöytäliinalla alue,
 jolla aiotte taideteokset tehdä!
Muodostetaan vessapaperirullista korvat ja pää. 
Kiinnitin rullat toisiinsa kaksipuolisella teipillä, 
vähemmän sottaavaa ja pikaisempi kiinnitys kuin liimalla.



Kasta leimasin maaliin. Tarkista, että maalia tarttuu jokaiseen reunaan. 
Aseta leimasin paperille ja painele kaikkia reunoja, 
jotta pää ja korvat muodostuvat kokonaisina.


 Piirrä pupuille kasvot ja piirrä ruohikkoa tai muuta koristetta, jos haluat! 
Kivaa ja helppoa taiteilua!

---

Lopuksi vielä arvonnan voittaja!
Tein ihan perinteiset paperiliuskat, joihin kirjoitin osallistuneiden nimet.


Eino veti esiin lapun, jossa luki...


ONNEA VOITTAJALLE, 
olen sinuun yhteydessä vielä tänään! 

---

Tykkäättekö askarrella ja taiteilla lasten kanssa? 
Joko teillä on innostuttu keväästä ja pääsiäisestä?



keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Loma, jonka loppumista en toivonut




Meidän loma


Viime vuonna hiihtolomamme olivat eriaikaan kuten edellisvuonnakin. Mutta tänä vuonna lomailtiin yhdessä. Loma alkoi omalla kuumeellani ja äitini haki pojat viikonlopuksi Turkuun. Pojat saivat nauttia ulkoilusta ja yhdessäolosta isovanhempien ja enonsa kanssa! Minä itse sain levätä kuumetautini pois ja palautua alkuvuoden hässäkästä rauhassa. Sunnuntaina A:nkin loma alkoi ja lähdimme myöhäisiltapäivällä ajelemaan kohti Turkua.
Maanantaina kävimme ensin mummoa tapaamassa. Syötiin lounaaksi pitsaa ja vaihdettiin tottakai kuulumisia. Mummolta lähdettiin iltapäivällä käymään Tiian luona. Pojat pääsivät leikkimään yhdessä ja kyllä sitä olikin odotettu jo siitä asti kun kerroin, että mennään Topin luokse. Aluksi lapset leikkivät pihalla. Heillä oli siellä upea lumilinna rakennettuna. Onni innostui pelaamaan A:n kanssa jääkiekkoa (ilman luistimia). Sitten siirryttiin sisälle, juotiin kahvit ja juteltiin. Eino jäi heille yökylään. Onnin kanssa me suunnattiin mammalaan. Niin ihanaa, että meidän esikoiset ovat niin hyviä kavereita. Vaikka välimatkaakin on niin aina puolin ja toisin tapaamisia odotetaan innolla.
Tiistaina oli tarkoitus alunperin lähteä kotiin, mutta päätettiinkin jäädä vielä ja lähteä keskiviikkoaamupäivällä. Pojat innostuivat pihakiekosta siinä määrin, että käytiin alennusmyynnistä hakemassa pojille uudet mailat sekä kiekon ja niin kulutettiin kolmatta tuntia mammalan pihalla auringossa kiekkoa pelaten!
Kotonakin loma jatkui mukavasti. A kävi poikien kanssa luistelemassa, kotona pelailtiin muistipelejä ja mulla olikin sitte torstai-illasta sunnuntaiaamupäivään tilauskakun valmistamista. Tottakai lapset nahistelivatkin, mutta ulkoilulla ja leikeissä aikuisen mukanaololla on ainakin meidän poikiin positiivinen vaikutus. 
Vaikka lopulta meidän loma oli aivan tavallinen, niin se tuntui silti lomalta! Juuri sellaista kiireetöntä ja mukavaa yhdessäoloa, mitä olin kaivannutkin.

- - -

Lomasta on jo aikaa pari viikkoa, mutta muutaman ajatuksen halusin vielä jakaa. Tiia kirjoitti blogissaan postauksen herättelemään vanhempia, jotka somessa valittavat lomasta heti alkuunsa.
Minua Tiia ainakin onnistui herättelemään. Huomasin nimittäin, etten itse juurikaan ole valittanut, en edes mielessäni koko loman aikana. 

On ollut aika, jolloin olen toivonut loman jo loppuvan. 

Olen toivonut A:n palaavan jo takaisin töihin, lasten lopettavan tappelun ja pääseväni itse jonnekin kauas pois kodin kurjuudesta (en silloin ollut vielä opiskelemassa).  Kirjoittanut ystävälle, että jos nuo eivät kohta mene päiväunille niin myyn ne mustalaisille tai muuta yhtä "järkevää". Olin tuolloin masentunut enkä osannut nauttia oikein mistään. A:n kotona oleminen lisäsi syyllistä oloa jaksamattomuudesta. Tottakai yritin nauttia ja nautinkin niistä hetkistä, kun oltiin vaikka poissa kotoa puistossa tai muualla. Kotona vain ahdisti. 
On yhtä monia elämäntilanteita kuin perheitäkin. Jokaisella hetkiä, jolloin ärsyttää ja valituttaa. 
Ja tottakai saa valittaa ja jokainen välillä valittaa, mutta herätä pitäisi, jos valittamisen aiheita on enemmän kuin ilonaiheita ja miettiä miksi näin on. Jos joku valittamisesta mainitsee tai antaa vinkin miten hoitaa tilanne, kannattaa se ottaa vastaan eikä vetää hernepalkoja nokkaan. On hyvä pohtia miten aikansa ja energiansa käyttää. Aika moneenkin asiaan löytyy ratkaisu, kun vähän miettii. Vesisadetta tai pakkasia nyt ei noin vain saa loppumaan, vaikka säätilatkin ovat varustelukysymys. Lasten kanssa kyllä saa luovuutta käyttää ja pistää aivonystyrät surraamaan, etenkin jos on päivä jolloin mikään ehdotus ei kelpaa! 

"Anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiatjoita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, 
ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Miten teidän loma meni? 
Kasvoiko harmaita hiuksia vai onnistuitko nauttimaan?


ps. Muista osallistua arvontaan aiemmassa postauksessani, täällä

perjantai 2. maaliskuuta 2018

KOUKUSSA ONNISTUMISEN TUNTEESEEN - ylisuorittajan opiskelu-uupumus


Kun itsetunto ei oikein ikinä ole ollut hyvä ja on kokenut epäonnistuvansa elämässä, tuntuu jokainen onnistuminen erityisen hyvältä. 
Kun opintorekisteriotteessa vilisee kiitettävien numeroiden jono, ei vähempi enää riitä. 
Kun palautetussa tehtävässä lukee opettajan kirjoittama "Hienoa!" tai "Upeaa tietämistä!", haluaa kaikki tehtävät tehdä yhtä perusteellisesti. 
Jokainen saavutettu kiitettävä numero tuntuu voitolta. 

Olin jäänyt koukkuun onnistumisen tunteeseen. Musta oli tullut ylisuorittaja. Tarve onnistua johti salakavalasti ahdistukseen sekä unihäiriöihin ja johti lopulta paniikkikohtaukseen.

Ei ole harvinaista, että etenkin viimeisen vuoden opiskelijat uupuvat ja romahtavat. Epävarmuus tulevasta ja viimeisten opintojen suorittamisen paine kasaantuvat. Etenkin kun itse asettaa itselleen tavoitteita, jotka saavutettuaan nostaa rimaa aina vain korkeammalle ja vaatii itseltään onnistumista, kiitettävää suoritusta. Minäkin, joka olen itseäni tarkkaillut romahdin. Meillä oli mielenterveyden tunnilla työuupumuksesta selvinnyt nainen puhumassa. Aloin tehdä ajatustyötä, nyökyttelin useassa kohdassa. Koulun jälkeen ajatukset alkoivat juosta päässä ja opiskeluelämä vilisi filminauhana syksystä asti silmissä. Rintaa alkoi puristaa, se äityi rintakivuksi, hengitys tuntui vaikealta ja lopulta bussin penkissä tunsin, miten kyyneleet vain valuvat silmistäni. Kohtaus oli onneksi lievä ja ihmisten ympäröimänä, sain kerättyä itseni bussimatkan aikana kasaan. Illalla itkeskelin lisää. Ahdistus jäi päälle, kun se vihdoin kaiken kuoren alta pääsi ulos. Silti koin epäonnistuneeni, mielenterveyteni petti taas. Toisaalta, onneksi en masentunut.

 YTHS:n tutkimusMasennus, ahdistus, kova stressi, 
opiskelu-uupumus ja uniongelmat ovat yleisiä opiskelijoiden keskuudessa.
(Tutkimuksessa mukana olivat ainoastaan yliopisto- ja korkeakouluopiskelijat, 
mutta pätee myös toisenasteen sekä peruskoulun opiskelijoihinkin.)

Olin taas onnistunut peittelemään tunteeni itseltänikin. Olen silti hyvillä mielin, että se pääsi ulos. Ettei se pysynyt kuoren alla kauempaa ja pitkittynyt, joka olisi taatusti johtanut masennukseen. Olen ollut uupunut sekä väsynyt ja ahdistus on tuntunut hyvin fyysisenä. Luulen, että alitajunnassani en ehkä halunnut nähdä merkkejä uupumuksestani aikaisemmin.  En halunnut myöntää tätä itselleni. Vaikka tunnen helpotusta, koen epäonnistuneeni kun mielenterveyteni petti taas. Olisihan minun pitänyt se huomata.
Syksyllä pikkuhiljaa huonontuneet yöunet ja heräämiset olivat ihan ensimmäiset merkit hiipivästä uupumuksesta, nyt kun tätä kaikkea katsoo taaksepäin. Pikkuhiljaa vähentyneet kotitöiden tekemiset, jotka alkoivat taas kasaantua lähes täysin A:n harteille. Hänkään ei silti sanonut mitään. Halusin vain onnistua koulutöissä ja kokeissa, saada hyviä arvosanoja. En edes lopulta tiedä, ketä varten. Osittain halusin näyttää niille, jotka koen aikaisemmin pettäneeni ammatittomuuteni takia. Olen aina tuntenut itseni suvun mustaksi lampaaksi. Se, joka perseili teininä, joka joutui muuttamaan omiltaan takaisin kotiin ja joka on lukion jälkeen jättänyt opinnot kesken kahteen otteeseen. Tuntui, että ainoat saavuttamani asiat oli ylioppilaslakki ja rakkaat poikani. Nyt kun vihdoin kokee olevansa omalla alalla, tietää paljon ja osoittaa osaamisensa, sitä haluaa onnistua loppuun saakka. Viimeisen työssäoppimisen lähestyessä huomaan, että pelkään mokaavani, tekeväni jotain väärin niin, etten valmistukaan. Tai valmistun, mutta arvosana osaamisalalta olisikin H2 tai T1, ajatus on todella ahdistava. Mitä viimeinen huonompi arvosana kertoisi työtä hakiessa työnantajalle, varmasti herättääisi kysymyksen "mitä tapahtui". Uskon kuitenkin onnistuvani ja haluan sitä mielikuvaa itselleni valaa. Olenhan tähänkin asti onnistunut näyttämään osaamiseni ja viimeisimmässä harjoittelupaikassa jopa käynyt tekemässä palkallista työtä! 

Nyt työtaakan kevennyttyä ovat paineet alkaneet hellittää. Loma tuli sopivaan kohtaan ja melatoniinin avulla olen saanut nukuttua. Suuri kiitos kuuluu meidän mielenterveyden opelle ja ihanalle terkkarille sekä ryhmänohjaajalle. Etenkin mielenterveyden opettaja, joka puhui suoraan ja varasi mulle sen ajan terkkarille. Yllättävän tarkkanäköinen ihminen, joka sai mut kyseenalaistamaan oman onnistumisen tarpeeni, tunnustamaan ylisuorittamisen. Silti ajatus kiitettävää huonommasta arvosanasta aiheuttaa edelleen ahdistuksen tunteen sisimmässä. Eikä ahdistusta vähennä ainakaan ajatus tulevasta. Suhtaudun  tulevaisuuteen toiveikkaasti, mutta väkisin jännittää, miten mahdolliset vuoropäivähoidot, koululaisen kesälomat ja sen sellaiset järjestetään. Jos (aika varmasti) saankin kesätöitä, mitä sitten syksyllä? Sanotaan, ettei hoitajan työt lopu, mutta jos siltikin jää työttömäksi. Ollaan myös keskusteltu puolitosissaan mahdollisesta perhepäivähoitajan työstä. Itse muistan, miten kivaa oli tulla kotiin, kun joku oli kotona. Tykkäsin työssäoppimisjaksosta päiväkodissa. Tykkään askarrella ja on ne toisten lapset eri asia kuin omat. Mietinkin valinnassa lasten ja nuorten osaamisalaa. Mutta kunhan nyt saan ne paperit kouraan kesäkuun alussa, niin eiköhän nämäkin asiat selviä. 
Jos jotain elämästä olen oppinut niin sen, että aina asiat järjestyy siten kuin on tarkoitettu. 


Oletko sinä tai läheisesi romahtanut opiskelu- tai työuupumuksesta?
Miten siitä selvisit vai selvisitkö?



ps. Käy osallistumassa edellisen postauksen (linkki) arvontaan!
Saat valita leuanvetotangon tai voimistelurenkaat!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...